Olipa kerran keskustelu, jossa useampi ihminen ilmaisi huolensa rodun kehityssuunnasta. Keskustelu oli käynnistynyt viimeaikaisten uutisointien ja somekohinan myötä enkä ollut koskaan nähnyt yhtä monen kyseisen rodun omistajan tuovan ajatuksiaan ilmi. Olin jopa vähän ylpeä, että kerrankin keskustellaan muustakin kuin näyttelyistä tai turkista. Keskustelu oli pitkälti hyvin asiallinen, kunnes… Eräs kasvattaja tuli kertomaan, kuinka ei-kasvattavilla koiranomistajilla näkemyksineen ei ole mitään merkitystä. Yksittäinen tällainen mielipide nyt ei olisi vielä mitään, mutta hänen viestiään komppasi tykkäyksillä iso joukko muita kasvattajia. Tiedättekös, ensin nousi karvat pystyyn, mutta ensireaktion hälvennyttyä alkoivat hälytyskellot soida – lujempaa kuin koskaan.
Miettikääpä minkä viestin tällainen antaa meille koiranomistajille. Olen omiin näkemyksiini ja mielipiteisiini nojaten esimerkiksi terveystutkinut laajasti koirani. Käyttänyt ne taippareissa, MH-luonnekuvauksissa, jonkin kerran näyttelyissä, Jiipin metsästysominaisuuksien katselmuksessa ja vesityössä sekä Muikun luonnetestissä. Kasvattajat ovat toki toivoneet osaa näistä, mutta ennen kaikkea kyse on ollut siitä, että olen itse pitänyt asiaa tärkeänä – ihan koko rotuakin ajatellen. Samasta syystä olen järjestänyt sprinkuille joukkoterveystarkastuksia ja ollut osana lehden toimitusta jakamassa tietoa. Nyt minulle kerrotaan, että näkemyksilläni ei ole mitään arvoa, koska olen ”vain” koiranomistaja. Jos minulla näkemyksineni ja arvoineni ei ole merkitystä, niin ei ole myöskään niihin pohjautuvilla teoillani eli omien koirieni terveystutkimuksilla ja muilla rotua varten tekemilläni asioilla. Ikävä kyllä pistää myös kyseenalaistamaan, että onko tärkeinä pitämilläni terveydellä ja luonteella sitten niilläkään mitään merkitystä tässä rotuyhteisössä. Tempaistiin jalkojen alta kerralla kaikki ne syyt (kuvitelmat?), miksi olin joskus rotuun päätynyt.
Luulin, että omalla kohdallani viimeinen niitti oli jo nähty, mutta ei. Tämä oli nyt se vihoviimeinen naula arkkuuni. Nyt viimeistään ymmärrän siirtyä jonnekin muualle, missä myös ”vain” koiranomistajien panosta rodun eteen arvostetaan. Johonkin rotuyhteisöön, mikä puhuttelee enemmän omaa arvomaailmaani. Pidän kovasti sprinkuista, joten meinasin jättää rotujärjestön käyttöön läjän valokuvia, käydä kuvailemassa koiria toisinaan kuvapankin kasvattamiseksi ja olin valmis myös lainaamaan/tekemään pyydettäessä yksittäisiä juttuja lehteen, mutta enää en valitettavasti näe tätä mahdolliseksi. Lapsellista tai ei, mutta minulla menee ehdottomasti raja tässä: jos meillä koiranomistajilla ei ole mitään merkitystä yhteisössä, niin koiranomistajana en myöskään ole valmis antamaan enää pienintäkään panostani sen hyväksi ja osoittamaan siten tukeani toiminnalle. Olen jo riittävästi tehnyt ja kaikki se mitätöitiin viestimällä, että meillä koiranomistajilla ei ole väliä.
Koiranomistajat, teidän mielipiteillänne ja erityisesti valinnoillanne ON merkitystä. Minä valitsen äänestää jaloillani. Muitakin rotuja seurailleena tiedän, että toisissa roduissa kentältä tulevalla palautteella on väliä. Olen nähnyt kuinka yksittäisen koiranomistajan esiin tuoman huolen myötä on lähdetty rotujärjestön toimesta kartoittamaan ongelman yleisyyttä. Joissakin roduissa jopa HALUTAAN koiranomistajien osallistuvan keskusteluun ja toimintaan – nimenomaan kertovan sitä palautetta kentältä. Olen myös nähnyt, että jopa rodun kipukohdista voidaan keskustella kasvattajat ja koiranomistajat rinnakkain ilman, että aletaan luokitella keskustelijoita tärkeämpiin ja yhdentekeviin. Antakaa koiranomistajat panoksenne sellaisen yhteisön käyttöön, jossa teitä, osaamistanne ja näkemyksiänne arvostetaan.
Koiramaailmassa, myös rotukoiramaailmassa, on valinnanvaraa. Me koiranomistajat ja -hankkijat voimme massallamme ja kysynnällämme ohjailla suuntaviivoja. Valinnanvarassa on valtamme, joten käytetään sitä fiksusti: otetaan itse selvää, tarkastellaan asioita kriittisesti ja ennen kaikkea toimitaan rakkaiden koiriemme äänenä, koska ne eivät voi itse puolustaa itseään.
Meinasin raapustaa Maininki.netin puolelle päivityksen ”Mistä tunnistat sä kelpo kasvattajan?” -jutusta, mutta totesin, ettei minulla itse asiassa ole juurikaan korjattavaa tai lisättävää tuohon. Allekirjoitan sen pitkälti tuollaisenaan edelleen. Koen olleeni sprinkkujeni kasvattajien suhteen onnekas, vaikka kohdalle osui taas kroonisesti sairas koira. Ensin Norpan ja sittemmin Muikun sairastuminen ovat kuitenkin saaneet punnitsemaan uudelleen prioriteetteja, mitä tulee koirarodun valintaan jatkossa.
Landseer on ollut minulle Se Rotu, josta olen haaveillut yli puolet elämästäni. Ennen ensimmäistä koiraa olin varma, että se tulee olemaan lansu tai ei mitään. Jättirodussa on kuitenkin haasteensa, minkä vuoksi olen päätynyt muihin rotuihin. Koirallisia vuosia tulee ihan kohta täyteen kymmenen ja pakko myöntää, etten ehkä olekaan ihan niin rotu-uskollinen kuin olin kuvitellut. 😄 Sydän sykkii edelleen hieman erityisemmin lansuille ja olen tykästynyt molempiin omistamiini rotuihin, mutta pystyn hyvin kuvittelemaan monista muistakin roduista löytyvän itselleni sopivia yksilöitä. Koen kuitenkin löytäneeni kriteereihini ja käteeni sopivimman koiratyypin akselilta noutajat, ylösajavat, vesikoirat ja spanielityyppiset seisojat. Lansut ja nöffit miellän eräänlaisiksi jättiversioiksi näistä – tälle löytynee perusteensa rotujen historiastakin.
Seura- ja harrastelukoiraa etsivänä olen päätynyt näyttelylinjaisiin koiriin, koska varsinkaan vahvasti metsästyskäyttöön jalostettujen rotujen tai linjojen ottaminen ei tunnu oikealta ratkaisulta – jos niitä edes metsästämättömään kotiin myytäisiinkään. Tämän myötä huomaan kuitenkin eksyneeni omaan makuuni turhan ulkomuotokeskeiseen maailmaan. Kaikki toki kertovat luonteen ja terveyden tärkeimmiksi asioiksi, mutta teot eivät aina puhu väitteen puolesta: Jalostuskoirilla on vain näyttelytuloksia ja vaaditut minimiterveystutkimukset, ehkä muotovalionarvon kannalta pakollinen taipumuskoe. Avoimia terveystietokantoja tai sairauslistoja ei ole. Myöskin käyttäytymisen jalostustarkastuksen, MH-luonnekuvauksen ja/tai luonnetestin ihanneprofiilit puuttuvat eli ei ole välttämättä mitään objektiivista työkalua seurata ja tilastoida luonteita. Samoja haasteita, jos ei jopa vielä suuremmissakin määrin, taitaa tosin olla monilla muilla varsinaisiksi seurakoiriksi luetuilla roduillakin. Noutajilla ja spanieleilla on sentään edes taipparit jonkinmoisena työkaluna.
Niin Norpan kuin Muikunkin sairastumisen myötä olen törmännyt samaan todella turhauttavaan kaavaan: Useampi eläinlääkäri kertoo, että sinulla on käsissäsi sille nimenomaiselle sairaudelle tyypillinen potilas. Siis, että tyypillinen kinnernivelen osteokondroosia sairastava potilas on labbis tai että sprinkuilla tavataan kroonista hepatiittia useammin kuin koirilla keskimäärin. Samaan aikaan kuulet kuitenkin rodun parista kommentteja huonosta tuurista, harvinaisesta sairaudesta ja siitä, että rotu on perusterve tai ei sen sairaampi kuin muutkaan. Pieni ristiriita siis siinä, mitä sinulle kerrotaan hoitavien eläinlääkäreiden ja toisaalta rotuväen toimesta. Jos ihan rehellisiä ollaan, niin tuntuu ongelmien ja sairaiden koirien omistajien kokemusten vähättelyltä. Mitä tulee huonoon tuuriin, niin Jiipin spondaria pidän epäonnena, koska selkävaivat eivät ole ilmeisesti sprinkuissa kovinkaan yleisiä. Sen sijaan kinnernivelen osteokondroosi labbiksilla ja krooninen hepatiitti sprinkuilla ovat sellaisia ongelmia, jotka nimenomaan todennäköisyyksien valossa osuvat kyseisten rotujen edustajan kohdalle keskimääräistä useammin. Siksi ne myös lukeutuvat niiden ongelmien joukkoon, joihin kyseisissä roduissa pitäisi mielestäni kiinnittää aktiivisesti huomiota. Sekä kinnernivelten osteokondroosin että sprinkkujen kroonisen hepatiitin kohdalla vielä sekin seikka, että kumpikaan ei ole myöskään ennusteeltaan imartelevimmasta päästä sairauksia.
Kaikkeen edelliseen peilaten aion jatkossa valikoida rotuja, joissa näen tehtävän konkreettisia toimenpiteitä luonteen ja terveyden eteen. Sellaisia ovat muun muassa julkiset sairauslistat ja avoimet terveystietokannat; käyttäytymisen jalostustarkastuksen, MH-luonnekuvauksen ja/tai luonnetestin ihanneprofiilit; yhteistyökuviot tutkimusryhmien kanssa sekä roturisteytykset tai ainakin myötämielinen suhtautuminen niihin. Ongelmien tunnistaminen ja ennen kaikkea tunnustaminen ovat nimittäin nähdäkseni edellytys sille, että mitään aidosti terveyttä tai luonnetta parantavaa jalostustyötä pystytään tekemään. Kroonisesta hepatiitista lueskellessa minuun on tehnyt vaikutuksen esimerkiksi dobermannien rotujärjestö, vaikka dobberia en voisi itselleni kuvitella: Dobermanneilla sairaudet on luokiteltu vakavuuden mukaan kolmeen eri luokkaan ja rodun krooninen hepatiitti lukeutuu vakavimpien, huonosti hoitoon vastaavien ja kuolemaan johtavien sairauksien joukkoon. Oireilevia koiria tavataan nykyään kuuleman harvoin, mutta silti sairautta pidetään vakavana ja tilannetta seurataan ALAT-arvojen avulla. Rotujärjestö on asettanut tavoitteeksi, että puolet populaatiosta tutkittaisiin ja myös iäkkäämmiltä koirilta otettaisiin näytteitä. Tutkimusten myötä on huomattu, että osa dobermanneista sairastaa kroonista hepatiittia oireettomana. ALAT-arvo on myös viety PEVISAan eli se on tutkittava jalostuskoirilta ja kohonneita arvoja omaavia koiria ei saa käyttää jalostukseen ennen kuin arvot ovat normalisoituneet tai syy kohonneille arvoille löydetty.
Olennaista on toki myös se, että rodun edustajia terveystutkitaan ja esimerkiksi luonnekuvataan aktiivisesti. Omien koirien kohdalla nämä ovat itsestäänselviä asioita, joten miksei niitä korostaisi myös rotuvalinnassa. Rotujärjestöjen tai rotua harrastavien yhdistysten aktiivisuus näyttäisi olevan tässä keskeisessä roolissa. Muutaman joukkoterveystarkastuksen järjestäneenä ja siitä pitäneenä olen valmis kantamaan tällä saralla oman korteni kekoon, kunhan löydän piirit, joissa koen tällaista panosta arvostettavan. Olen myös siinä määrin kyllästynyt linjajakoihin ja sen toisen linjan tai sekalinjaisten mollaamiseen, että saa nähdä tuleeko itselle vielä rotuja, joissa linjajako elää vahvana. Jos pääsen jonain päivänä toteuttamaan haaveen tavoitteellisesta pelastuskoirasta, niin käyttölinjaiset noutajat houkuttavat kyllä monipuolisuutensa vuoksi. Niiden parista löytyy juurikin monipuolisuutta arvostavaa väkeä ja käyttö-/sekalinjaisten jalostuskriteerit ovat mielestäni yleensä keskimäärin terveemmällä pohjalla kuin näyttelylinjaisten, vaikkei se toki riipu linjaisuudesta.
Tämän jaarittelun voisi ehkä tiivistää niin, että olen aiemmin etsinyt mahdollisimman tervettä rotua, mutta ehkäpä kyse ei olekaan sellaisen löytämisestä. Terveimmän etsimisen sijaan lienee parempi kiinnittää huomiota siihen, miten eri rotujen parissa suhtaudutaan hyvinvointia heikentäviin terveys- ja luonneongelmiin tai muihin negatiivisiin puoliin: Isketäänkö ne heti kättelyssä rodusta kiinnostuneen eteen, joutuuko tietoa kovasti kaivelemaan esiin, väistetäänkö kysymys piiloutumalla sellaisten termien taakse kuin ”perusterve” tai ”ei sen sairaampi kuin muutkaan” taikka selitetäänkö asiat esimerkiksi omistajien syyksi tai rotuominaisuuksiksi. Puheissa kaikki nostavat luonteen ja terveyden tärkeimmiksi asioiksi, mutta näkyykö se myös käytännön tasolla teoissa ja valinnoissa. Nappasin vanhan blogin puolella käyttämäni lainauksen tähän. Lainauksessa puhutaan kasvattajista, mutta saman ajatusmaailman toivoisin kohtaavani myös laajemmin rotutasolla:
”Toinen asia on liika objektiivisuus. Kun asia ei kosketa ihmistä, se ei kosketa. Sitä ei silloin voi kutsua välinpitämättömyydeksi tai vastuuttomuudeksi, se on vaan merkki siitä että asia ei ole päässyt vielä edes käsittelyasteelle. — Ei muovipussien pohjien kestävyys ole mikään juttu mikä mulle kuuluisi, paitsi sitten kun se pettää ja jotakin tippuu varpaille niin että sattuu. Yksi tärkeä taito koiramaailmassa on oppia oppimaan muidenkin kuin oman kantapäänsä kautta. —
Siinä vaiheessa kun kasvattaja kuuntelee harrastajia ja ottaa vakavasti sen tiedon ja palautteen joka sieltä päin tulee, silloin minun asteikollani kasvattaja muuttuu omalla asteikollaan hyvästä kasvattajasta loistavaksi kasvattajaksi, jonka jalostustyötä uskaltaisin tukea seuraavalla isolla lottolapullani joka määrittää sen, minkälaista maisemaa katselen sitten kun pääsen seuraavan koirani pään sisään.” – Elli Kinnunen (jo kadonneesta artikkelista ”Miksi hyvät kasvattajat kasvattavat rikkinäisiä koiria?”)
Katselin eilen nukkumaan mennessäni Youtubesta Sean Tuckerin Protect your Highlights: A lesson for Light and Life ja Embrace your Shadows: A lesson for Light and Life -videot. Niistä inspiroituneena pistin herätyksen klo 6:00, jotta ehdin ennen töihin lähtöä ulkoiluttaa kunnolla paitsi koiria myös kameraa. Tämä on ollut vähän tämän viikon teema, sillä päivitin kalustoni viime viikolla ja sormet syyhyävät jatkuvasti testailemaan uutta runkoa ja objektiiveja. Aamulla kameran kanssa hiekkaisella ulkoilutiellä maatessani ja siitä yltä päältä pölyn peitossa noustessani kävi kyllä mielessä, että on tämäkin harrastus. Vaan mitäpä sitä ei hyvän kuvan eteen tekisi. 😁 Aamiaispöydän ääressä kuvia käsitellessäni törmäsin Facebookissa päivitykseen, joka kertoi, että tänään 19.8. on Maailman valokuvauspäivä. Sehän sattui sopivasti.
Haluan kannustaa muitakin tarttumaan rohkeasti kameraan! Siihen ei tarvita huippuvehkeitä, vaan paras kamera on se, joka kulkee mukana. On siis käden ulottuvilla, kun eteen osuu jotain mielenkiintoista. Omalla kohdalla nälkä on kasvanut syödessä ja nappaan nykyään usein järkkärin reppuineen mukaan ihan koiralenkillekin, mutta useimmilla mukana kulkeva kamera on kännykän kamera. Se on oikein pätevä peli testailla erilaisia kuvakulmia ja sommitteluita sekä leikkiä valolla. Heittäydy! Itse viimeksi maanantaina heittäydyin nokkospuskaan – vahingossa kylläkin. Ihan niin extreme ei tarvitse olla, mutta laskeudu kyykkyyn, kurota taivaisiin, käy katsomassa mielenkiintoisia asioita lähempää, ota takapakkia ja mieti kuinka se muuttaa näkymää, tarkastele asioita eri suunnista jne. Yritä konkreettisten asioiden ja esineiden sijaan havainnoida valon ja varjojen leikkejä, värien kimaroita sekä muotoja, jotka johdattelevat katsetta johonkin suuntaan. Jos haluat opiskella esimerkiksi sommittelua, niin opiskele! Toisaalta, eikös säännöt ole usein tehty rikottaviksi? 😁 Älä pitäydy liian tiukasti kuvistunneilla opitussa kultaisessa leikkauksessa tai kolmanneksen säännössä, vaan repäise ja kokeile jotain ihan päinvastaista.
Muista myös, että tekniikka on vain toinen puoli valokuvausta. Myös sillä ”pelkällä” kännykkäkameralla voi kertoa kiinnostavia tarinoita. Pidän itse enemmän dokumentaarisista ja ympäristöllä leikkivistä valokuvista kuin vaikkapa teknisesti upeista potreteista, joissa ympäristö blurraantuu täysin. Jokaisella on omat mieltymyksensä ja tyylinsä, jotka löytää kokeilemalla ja muiden kuvia katselemalla. Omastaan kannattaa myös pitää kiinni. 😜 Maailmaan mahtuu kyllä erilaisia tyylejä, vaikka itsellä olikin jossain vaiheessa päinvastainen fiilis. Annoin itseni harmistua siitä, että koiravalokuvauksessa dominoi yksi tyylisuunta voimakkaasti eikä se edusta omia mieltymyksiäni tai tyyliäni. Tämän suosiossa olevan tyylisuunnan kuvat ovat hienoja, sitä ei käy kieltäminen, mutta harmitti kuinka omasta mielestä oivaltavimmat otokset (olivat sitten omia tai muiden ottamia) eivät keränneet tykkäyksiä. Tämä yhdistettynä vielä pariin vähemmän ystävällissävyiseen keskusteluun siitä, millainen kuva on riittävän laadukas julkaistavaksi Koiravalokuvaus-ryhmässä, veivät hetkellisesti motivaation ja inspiraation. Teki hyvää erota kyseisestä ryhmästä, vaikka toisaalta olisi kiva katsella hienoja rekkukuvia ja antaa tykkäyksiä muille kaltaisilleni. Sittemmin olen todennut, että ihan sama (tosin edellä mainittuun ryhmään en ole palannut). Tykkään kokeilla uutta, mutta pidän silti tietyissä asioissa omasta tyylistäni kiinni. Haluaisin oppia kuvaamaan entistä enemmän dokumentaarisesti kuitenkin silti laatuun panostaen. Koirien kanssa keskenään liikkuminen vaan asettaa haasteita dokumentaarisuudelle – ts. kädet tuntuvat usein loppuvan kesken.
Tähän loppuun vielä kalustopäivityksestäni. Melkein 10 vuotta palvellut Nikon D5000 -runkoni pääsi tosiaan viime viikolla ansaitulle eläkkeelle. Seuraajaa arvoin kolmen mallin väliltä: Olen jo pitkään kaivannut runkoa, joka taipuisi paremmin toimintakuvaukseen. Se olisi Nikon D500:n ominta alaa, mutta toisaalta kyseessä on croppikennoinen runko ja ajatus ensimmäisestä omasta täyskennoisesta oli alkanut houkuttaa. Nikon D850 on tällä hetkellä monien mielestä markkinoiden ja jopa koko digiaikakauden paras runko. Siinä olisivat yhdistyneet erinomainen tarkennusjärjestelmä ja täyskenno, mutta totesin megapikseleitä, kokoa ja hintaa olevan vähän turhan paljon omaan käyttööni. Näinpä päädyin lopulta hieman jo vanhempaan, mutta silti edelleen hyvin kehuttuun malliin eli täyskennoiseen Nikon D750:een. Tämä ei ole äksönkuvauksessa ihan yhtä terävä peli kuin kaksi edellä mainittua, mutta pesee kuitenkin edellisen runkoni mennen tullen. Sitä paitsi suurin osa kuvistani on ollut ja tulee jatkossakin olemaan pönötyksiä luonnossa olosuhteiden pakosta (valokuvaukseen sopivien irtipitopaikkojen rajallisuus), mikä taas puhui täyskennoisen puolesta.
Täyskennon myötä oli tarpeen päivittää myös linssivalikoimaa, mikä tosin oli jo muutoinkin mielessä. Kaipasin valovoimaista zoomia ja toisaalta myös laajempaa kulmaa kuin 35 mm croppikennon nokalla, jotta pääsisin napsimaan myös maisemakuvia välillä. Valinta ei lopulta ollut vaikea, vaan sieltä kotiutui kaksi linssiä, AF-S NIKKOR 24-70mm f/2.8E ED VR ja AF-S NIKKOR 70-200mm f/2.8E FL ED VR, joilla varmasti pärjää hyvin pitkälle. Pääsi vaan yllättämään näiden koko. 70-200-millisen tiesinkin isoksi, mutta pienempikin on yllättävän kookas. Pidempää putkea en ole ehtinyt vielä testata, mutta lyhyemmän piirto on jo tehnyt vaikutuksen. 😍 Ihanaa myös, ettei tarvitse enää hylätä vähintään 2/3 kuvista pieleen menneen tarkennuksen vuoksi. En tiedä vetiko vanha runko vai 35-millinen objektiivi viimeisiään, mutta tarkennuksen kanssa alkoi olla koko ajan enenevissä määrin ongelmia. Täytyypä testata tuota 35 mm:n objektiivia tähän uuteen runkoon. Kyseessä on croppirunkoihin tarkoitettu DX-malli, mutta ne käyvät myös täyskennoihin.
Lisäksi hankin jo aiemmin kesällä vedenpitävän ja iskunkestävän Olympus Tough TG-6 -pokkarin, joka tallentaa RAW-tiedostoja. Hankinta pohjusti järkkäripäivitystä. Olen nimittäin kahlannut vähän turhankin rohkeasti vanhan järkkärini kanssa pitkin rantoja puhtaasti onneeni luottaen onneeni. Onni on ollut matkassa, mutten uskalla tai haluakaan ottaa samanlaisia riskejä tämän uuden rungon ja objektiivien kanssa. Vesillä ja veden äärellä tulee kuitenkin liikuttua paljon, joten piti sitten saada niihin olosuhteisiin sopiva väline. GoPro mulla jo olikin ja se on saanut nyt uuden elämän tuliterän akun ja muutaman lisävarusteen myötä, mutta videokuvaus on enemmän tuon heiniä. Tein viime viikolla kaupat kauan haikailemastani SUP-retkilaudasta, jonka pitäisi kotiutua ihan näinä päivinä. Sitten on varmasti luvassa taas valokuviin hieman erilaisia näkökulmia.
P.S. Kaikki tämän postauksen kuvat on otettu Nikon D750 -rungolla ja AF-S NIKKOR 24-70mm f/2.8E ED VR -objektiivilla.
