Sehän meni kuin Strömsössä (not 🤦🏼‍♀️)

Blogin uusi elämä lähtikin vahvasti käyntiin: viiden blogimerkinnän jälkeen puolentoista kuukauden tauko. 😅 Nooh, puolustaudun kahdella työllä ja kolmen eri alan valintakokeilla, joista tehtiin vielä kaksivaiheisia koronan vuoksi. Nyt alkaa kuitenkin tilanne vihdoin tasoittua, kun valintakokeet ovat kaukana takana ja päädyin vaihtamaan kakkostyöni tuntisopimuksesta puitesopimukseksi, sillä työvuorojen yhteensovittaminen osoittautui näin pandemia-aikana vielä tavanomaistakin vaikeammaksi. Ehtiipähän kesällä levätä ja tehdä toisaalta vähän muutakin kuin töitä. Tosin, säännöllisistä vepetreeneistä jouduin valitettavasti tänä kesänä luopumaan haastavien aikataulujen vuoksi. Syksyllä kutsuvatkin sitten farmaseutin opinnot Helsingin yliopistossa.

Koirien alkukesä on mennyt uiskennellessa ja retkeillessä. Vaikka säännölliset vepetreenit jäävätkin tältä kesältä väliin, pääsimme osallistumaan Katja Kuuselan vetämään vepekokeiluun/-treeniäivään Nuuksiossa toukokuun lopussa. Muikun kanssa isoimmat haasteet alkavat selvästi olla takanapäin, sillä Kuusela totesi, että tässä on koira, joka pystyy vepessä työskentelemään haastavissakin oloissa niin fysiikkansa kuin pääkoppansakin puolesta. 😍 Jiippi syttyi myös todella kivasti alkuihmettelyn jälkeen. Se tekee töitä selvästi reippaammin kuin Muikku samassa iässä ja samalla treenimäärällä, joten ainakin itse olen erittäin toiveikas sen suhteen. Toivotaan vaan, että ensi kesänä olisi taas paremmat mahdollisuudet treenata kunnolla vepeä… Muikun kanssa oli tarkoitus kokeilla SOVEa tällä kaudella, mutta se taitaa jäädä nyt sekä säännöllisten treenien että kokeiden puutteen vuoksi.

Alkukesän vepe- ja rallytokosuunnitelmien kaaduttua koronaan suunnittelin Muikulle luonnetestiä nyt, kun niitä on saanut järjestää. Se suunnitelma vaan kaatui nyt sitten terveysasioihin. Alkaa tuntua aika turhauttavalta edes yrittää kisakentille, kun jatkuvasti nousee jokin seinä eteen… 🙄 Löysin nimittäin Muikulta juhannuksena halkaisijaltaan reilun sentin kokoisen patin etujalkojen välistä. Kävimme heti seuraavana maanantaina näyttämässä sitä eläinlääkärille, joka totesi patin olevan maitorauhaskudoksen liepeillä. Patti ei kuitenkaan tunnu tyypilliseltä nisäkasvaimelta, mutta on toisaalta rasvapatiksi poikkeuksellisen tiiviisti paikoillaan. Ohutneulanäytteistä ei löytynyt soluja, joten rasvapatti ja tulehdusreaktio ovat siten ilmeisesti poissuljettuja vaihtoehtoja. Eläinlääkäri epäili patin olevan sidekudosalkuperää, mutta sen laadusta ei pysty sanomaan yhtään mitään ilman koepalaa. Patti poistetaan ensi torstaina ja se lähtee kokonaisena patologille.

Jiipin suhteen ei ole toistaiseksi suurempia uutisia. Sen kanssa ollaan jatkettu hissukseen erilaisia metsästyskoulutusjuttuja itsenäisesti. Oltiin menossa nyt heinäkuussa brittiläisten Helen Phillipsin ja Jules Morganin (Gundog Training Academy) oppiin Lepsämään Nurmijärvelle, mutta tämä koulutus siirtyi koronan vuoksi kesälle 2021. Olen erittäin utelias näiden kouluttajien suhteen, joten pidin koirakkopaikkamme varattuna ja tämä koulutus on nyt sitten aikatauluissa vuoden päästä. MH-luonnekuvaus olisi suunnitelmissa loppukesälle tai alkusyksylle, mutta saa nähdä löytyykö järkevältä etäisyydeltä tilaisuutta, johon myös mahtuisimme mukaan. Tunkua kuvauksiin nimittäin tulee varmaan olemaan, kunhan noita saa taas järjestää…

Työt ja valintakokeet vähän rajoittivat loppukevään ja alkukesän retkeilyä, mutta ehdimme koirien kanssa piipahtaa muun muassa Vaakkoissa, Ramsinniemellä ja eilen Kruunuvuorenrannassa. Retkihaasteeseen on kertynyt retkiä nyt 13 kappaletta – olisi kyllä kesän aikana kirittävää määrässä. Uiminen jää nyt joksikin aikaa vähemmälle sinilevien vuoksi, mutta saimme vastikään purjeveneen vesille ja perheen kanssa oli puhetta, että jos piipahtaisi sillä esimerkiksi Isosaaressa. Lisäksi haaveilen, että kesän aikana pääsisi käymään vaikkapa Sipoonkorvessa taikka vielä mieluummin ehkä Torronsuolla tai Liesjärvellä. Vallisaari ja Kuninkaansaari ovat varmasti jossain vaiheessa ohjelmassa JT-Linen saarihyppelyn merkeissä. Vartiosaari ja Kaunissaari houkuttaisivat nekin. 😅 Turun Forum Marinumissakin pitäisi piipahtaa (ilman koiria tosin), sillä siellä pyörii Lemmikit laineilla -niminen näyttely – onpa kyseinen museo muutenkin näkemättä.

Kuvausvälineistöön on luvassa pientä päivitystä kesän aikana, mutta siitä lisää myöhemmin. Suunnitelmissa olisi hankkia myös oma SUP-lauta loppukesästä sinilevätilanteen helpottaessa. Mitään isompia retkiä tuskin on sillä vielä tänä kesänä ohjelmassa, mutta jos pääsisi esimerkiksi Kattilajärvelle treenaamaan vähän laudan, retkeilytarvikkeiden ja molempien koirien kanssa. Kattilajärvi on kooltaan vieläpä aika sopiva aloittelijankin ympäri suppailtavaksi, joten siitä saisi yhden retken kätevästi lisää. Katsellaan, katsellaan…

Blogin puolelle on luultavasti ensi viikon aikana luvassa asiapitoisempi artikkeli. Aihe jääköön vielä arvoitukseksi, mutta oli kyllä itselle hyvin nostalginen ja tavallaan hauskakin artikkeli kirjoittaa.

Veden valamia 2.0 on nyt Maininki.net

Tämä on helsinkiläisen koiraihmisen ja kahden englanninspringerspanielin blogi, tervetuloa. Jos mietit sivua selatessasi, että tässä on jotain tuttua, niin saman kirjoittajan näppäimistöltä ovat lähtöisin muutaman vuoden takainen Veden valamia 2.0 ja vielä kauempaa historiasta se alkuperäinen Veden valamia. Facebookin ja Instagramin puolella olet voinut törmätä meihin Veden valamia 2.0 -nimellä, mikä tosin vaihtui somekanavillakin nyt Maininki.netiksi (@maininkinet). Linkit somekanavillemme löydät postauksen lopusta ja blogin oikeasta alalaidasta.

En aio esitellä itseäni tarkemmin tässä yhteydessä, mutta mikäli se puoli kiinnostaa, Esittely-sivulta löytyy ripauksen verran lisää tiedonmuruja. Oman elämänkertani sijaan esittelen teille kuvan labradorinnoutajasta, vaikka kerroin juuri, että blogin pääosissa seikkailee lisäkseni kaksi sprinkkua. Luvassa on ”Missä mennään nyt” -päivitys vanhoille tuttavuuksille ja jospa uudetkin saavat tämän myötä hieman juonen päästä kiinni.

Kuvassa esiintyvä pikkumusta on, tai ikävä kyllä oli, labradorinnoutajanarttu Taraino’s Some Like It Hot eli sinunkaupat tehneiden kesken ihan vaan Norppa. Minun puolen elämän mittaisten unelmieni täyttymys. Se Ensimmäinen. Pieni musta käärö, jonka kannoin kotiin pää pilvissä ja mieli suuria haaveita täynnä, mutta toisin kävi. Ortopediaan erikoistunut eläinlääkäri lausui yhdeksän kuukautta myöhemmin pelottavat sanat: ”Kinnernivelten osteokondroosi ja irtopaloja. Leikkauksen avulla voi selvitä noin 5-vuotiaaksi asti oireettomana.” Siitä taas yhdeksän kuukautta eteenpäin tulivat seuraavat pelottavat sanat: ”Molemmissa kinnernivelissä selviä nivelrikkomuutoksia.” Pärjäsimme muutaman vuoden konservatiivisilla hoitokeinoilla, mutta valitettavasti Norpan kintereet olivat matkansa kulkeneet alkuvuodesta 2018.

Jätimme Muikun kanssa hyvästit pikkumustalle 4.4.2018 klo 19. Norpan puolikkaaksi jääneen elämän aikana hoidettiin kintereiden lisäksi myös mm. pari alkavaa hotspottia ja korvatulehdusta, outo kutinakohtaus, epämääräinen takapään voimattomuuskohtaus, kaksi päivystykseen vienyttä rajua vatsatautia ja pahanlaatuinen nisäkasvain. Aivan liikaa kaikkea eikä valitettavasti pelkästään terveysasioissa, vaan sain oppia aika monta muutakin asiaa kantapään kautta. Onneksi Norppa oli sentään luonteeltaan täyttä kultaa!

Norpan lopetuksen jälkeen alkoi 3-vuotiaalla, ikänsä koirakaverin kanssa eläneellä Muikulla (Korpitassun Aquata) opettelu ainoan koiran virkaan. Vietimme kesän vepeillen, rallytokoillen ja keskenämme päiväretkeillen. Kumpikin sopeutui yllättävän helposti uuteen elämään, vaikka olin ennakkoon pelännyt, että mitä tuleman pitää. Se, ettei tarvinnut stressata koiran koipia säännöllisen epäsäännöllisesti, oli jotain aivan uutta. Tajusin vasta jälkikäteen kuinka isoksi taakaksi Norpan kintereet olivat vuosien hiipiessä kasvaneet. Ne olivat ohjailleet elämäämme varsinkin loppuvaiheessa. Hiljalleen huomasin, etten enää alitajuisesti tarkkaillut jokaisen vastaantulevan koiran liikkumista eikä pieni viaton metsässä kompurointi saanut enää sydäntä hyppäämään kurkkuun samalla tavalla kuin aiemmin.

Tilannetta helpotti varmasti myös se, että Muikku oli tutkittu kattavasti terveeksi eikä muitakaan oireiluja ole ollut tähänkään päivään mennessä. Tieto Muikun A-lonkista ja 0-kyynäristä olikin jo Veden Valamia 2.0 -blogin puolella alkuvuonna 2017. Maaliskuussa 2018, noin kuukausi ennen Norpan lopetusta, kävimme Muikun kanssa selkäkuvissa, polvitarkastuksessa ja gonioskopiassa. Missään tutkimuksessa tai tarkastuksessa ei löytynyt mitään moitittavaa, vaan se sai priimat paperit kaikilta osin. Nyt viimeisimmässä silmätarkastuksessa helmikuussa 2020 saatiin sarveiskalvon dystrofia/degeneraatio -diagnoosi. Vasemmassa silmässä oli eläinlääkärin mukaan hyvin pieni kolesterolikertymä, mutta sillä ei ole käytännössä mitään merkitystä.

Aloimme Muikun kanssa hiljalleen löytää myös yhteistä kieltä alkuhankaluuksien jälkeen. Muikku on perusluonteeltaan hiukan varovainen ja epäluuloinenkin koira. Se on ollut aivan erilainen käsiteltävä kuin intopiukea ja massalla jyräävä labradorinnoutaja. Olen aina pyrkinyt koirieni kanssa positiivisiin koulutusmenetelmiin, mutta vasta Muikku on opettanut mitä koiralähtöisyys koulutuksessa (ja sosiaalistamisessa) todella tarkoittaa. Hallinäyttelykokeilumme ovat esimerkiksi olleet katastrofeja toisensa perään paitsi virhevalintojen myös huonon tuurin vuoksi. En usko, että tätä asiaa saamme enää kuntoon, joten olen yrittämisen jälkeen lopulta luovuttanut asian suhteen. On niin paljon muitakin sekä koiralle että itselle mieluisia juttuja, joita tehdä.

MH-luonnekuvauksessa kävimmekin jo loppukesästä 2017, mutta en tainnut siitä kauheasti edellisen blogin puolella lopulta kirjoittaa. Loppukommentti Muikusta oli voimakkaasti omistajansa koira, joka tukeutuu haastavissa tilanteissa omaan ihmiseensä. Kuulostaa just eikä melkein Muikulta. Arjessa se on maailman helpoin, kiltein ja tottelevaisin tapaus. Hämmästyttää usein tottelevaisuudellaan ihmisiä, kun eivät tiedä mitä tuossa on taustalla. Täytyy kuitenkin sanoa, että Muikku on iän ja kokemusten myötä reipastunut todella paljon ja sen kanssa on tänä päivänä suuri ilo elää arkea ja harrastaa meidän juttujamme. Osan kunniasta otan kyllä itsellenikin, sillä opin vihdoin kuinka tällaista koiraa kannattaa käsitellä.

Syyskesällä 2018 starttasimme Muikun kanssa ns. oikeilla kisakentillä. Taippareihin lähdettiin kasvattajan kannustamana elokuun lopussa, vaikka olin ihan varma, että hylätty sieltä tipahtaisi. Jos ei kaatuisi haussa irtoamattomuuteen, niin viimeistään laukaukseen. En ollut uskoa korviani, kun kuulin, että Muikun suoritus on hyväksytty kaikkien osa-alueiden osalta eli miun koirani sai kuin saikin SPA1-tuloksen! Viikkoa myöhemmin startattiin ekoissa ja toistaiseksi ainoissa rallytokokisoissamme. Radasta jäi jossain määrin ”Kyllä se kotona osaa…” -fiilis. Kasvattajan kanssa viestitellessä en edes tajunnut käydä kurkkimassa pisteitämme ennen kuin hyvän tovin kuluttua: 94/100 pistettä ja hyväksytty! Olimme ilmoittautuneet kahteen muuhunkin kisaan, mutta Muikku aloitti juoksunsa pari päivää tämän ekan kisan jälkeen. Viime vuosi pidettiin taukoa uusia kylttejä opetellen. Haikailin tälle keväälle RTK1:stä ja kesälle vepen soveltuvuuskoetta, mutta korona tuli nyt väliin. En tiedä mikä maailmalla on meidän harrastushaaveita vastaan, kun BH-kurssikin jouduttiin talvella jättämään kesken yllättäen alkaneiden juoksujen takia. 😅

Norpan lopetus keväällä 2018 tuntui tavallaan tulleen äkkiä, mutta toisaalta siihen oli kuitenkin ehtinyt jo valmistautua. Päivääkään ei ole esimerkiksi jälkikäteen tarvinnut miettiä oliko päätös oikea. Olin aloittanut seuraavan koiran työstämisen noin vuosi ennen Norpan lopetusta – lähinnä selvitellen rotuvaihtoehtoja. Keväällä 2018 vaihtoehtoja oli jäljellä enää kolme: punavalkoinen irlanninsetteri, stabijhoun ja toinen sprinkku. Punavalkoinen irkku tippui melko nopeasti pois. Kävin kesän ja vissiin syksynkin 2018 aikana tutustumassa parissakin eri yhteydessä stabeihin ihastuen rotuun kovasti. Minulla oli itse asiassa varauskin yhteen stabipentueeseen, mutta heillä menivät suunnitelmat uusiksi.

Muita rotuja harkitessa seurailin kuitenkin koko ajan myös englanninspringerspanieleissa suunnitteilla olleita yhdistelmiä ja syntyneitä pentueita. Toisessa sprinkussa mietitytti lähinnä turkinhoito: jaksanko trimmata kahta turkkia säännöllisesti. Muutaman sprinkkukasvattajan kanssa viestiteltiin ja ainakin yhden kanssa puhuin myös puhelimessa. Tarkkailin rinnakkain kahta rotua, mutta Sitä Yhdistelmää ei vaan tuntunut löytyvän, kunnes eräänä iltana erään sprinkkujen FB-ryhmään jättämäni julkaisun myötä Messengeriin ponnahti viesti. Hyvin nopeasti, ellen peräti saman illan aikana, varasin jo junaliput Pohjanmaalle. Visiitin jälkeen palasin kotiin sulattelemaan asiaa ja lopulta vuodenvaihteessa 2018-2019 asteli taloon pieni taskuraketti, Watermark Lovebird eli tutummin Jiippi.

Jiippi on ollut tietyiltä osin hyvin erilainen kuin Muikku. Varsinkin pentuaikana tuntui, että se teki vähintään 10 asiaa samassa ajassa kuin Muikku yhden. En tiedä onko meno vähän tasoittunut vai olenko itse oppinut vikkelämmäksi, mutta enää ei ipanan kouluttaminen tunnu ihan yhtä hengästyttävältä urheilusuoritukselta. Maailma Jiipin silmin ja sen kirsun kautta tuntuu myös olevan hyvin erilainen kuin Muikulla: Muikku pysähtyy tuijottamaan ojaan dumbattua rikkinäistä tavaraa tai erikoisen muotoista kantoa analysoiden voiko sen ohittaa turvallisesti. Jiippi taas jää kuuntelemaan ja katselemaan lintuja taivaalla. Päästäessäni koirat hihnoistaan, Muikku jää jalkoihin pyörimään, kun taas Jiippi ottaa kaikista neljästä koivestaan ja ainokaisesta kirsustaan irti minkä lähtee. Toisaalta nuoremmassakin on vauhdistaan huolimatta melkein jopa hämmentävän paljon herkkyyttä ja pehmeäkin se on enemminkin kuin kova. Nämä piirteet ehkä peittyvät kuitenkin sillä enemmän muiden ominaisuuksien alle näkyen silti yleensä varsin hyvänä kuulolla pysymisenä (kausia puoleen ja toiseen on kyllä ollut 😅).

Turkin osalta näyttäisi, että sain Muikkua helpomman tapauksen. Karvaa on tullut tämän vuoden aikana selvästi lisää, mutta laadultaan se on Muikkua parempaa: ei takkuunnu samalla tavalla, kuivuu nopeasti ja ns. puhdistuu itse kuivuessaan. Jiippi toi taloon tullessaan mukanaan myös raakaruokinnan, koska se söi jo kasvattajalla raakaa ja sain sitä myös pentupaketin mukana itselleni. Muikku olikin ollut jo pidempään 50/50-ruokinnalla, joten se oli lopulta helppo siirtää raa’alle. En tiedä onko kyse iästä vai uudesta ruokavaliosta, mutta ruoka on alkanut maistua Muikulle huomattavasti aiempaa paremmin. Sitä voisi jopa kuvailla tänä päivänä ahneeksi. Korvaoireiluja meillä ei ole koskaan ollut, mutta luppakorviin kehittyvän töhnän määrä väheni kivasti raakaruuan myötä.

Aika rientää siivillä ja Jiippikin on ehtinyt jo ensimmäisiin terveystarkastuksiinsa. Tammi-helmikuussa käytiin läpivalaistavana sekä silmätarkastuksessa ja gonioskopiassa. Tuomiona A-lonkat, 0-kyynärät ja moitteettomat silmät eli priimaa pukkaa sillekin. Kahden ikävuoden jälkeen olisi tarkoitus tutkituttaa vielä ainakin selkä ja silmätarkit pyrin parhaani mukaan pitämään molemmilla ajantasaisina. Tai no, sprinkkujen PEVISAn tulevaisuus on ilmeisesti tällä hetkellä auki. Jos siitä päätetään luopua, silmätarkit eivät tule enää vanhenemaan. Siitä huolimatta olisi tarkoitus parin-kolmen vuoden tarkastella omien silmät, sillä Jiipillä on PRA-sairas isovanhempi ja Muikun emä sai viime vuonna kaihidiagnoosin. Muista terveysasioista mainittakoon MyDogDNA-passit. Norppa ja Muikku saivatkin ne aikoja sitten kiitoksena aineenvaihduntatutkimukseen osallistumisesta. Jiipille päädyin ostamaan passin omasta uteliaisuudestani. Varsinkin monimuotoisuus- ja perinnölliset eroavaisuudet -osiot kiinnostivat, sillä Jiipissä on ripaus käyttölinjaa taustalla (laskennallisesti alle viidennes). Koirat ovat myös jättäneet kukin palan itsestään tieteelle antamalla verinäytteet Hannes Lohen koirien geenitutkimusryhmälle.

Jiipin kasvattaja suositteli tutustumaan metsästyskoulutuksen alkeisiin, vaikka en itse metsästäkään. Sitä on tässä tehtykin. Täytyy todeta, että metsästyskoulutuksen perusteiden haltuunottaminen olisi kyllä suuresti hyödyllistä ihan jokaikiselle spanielinomistajalle ja mieluusti jo spanielia harkitsevalle. Suunnitelmissa onkin kirjoitella aiheesta jossain vaiheessa nimenomaan näin ei-metsästävän näkökulmasta kannustuksena muille kaltaisilleni. Kävimme syksyllä Jiipin kanssa Springerspanielit ryn järjestämissä nuorten koirien metsästysominaisuuksien katselmuksessa ja taippareissa. Molemmista saatiin kotiinviemisiksi ihania kehuja. Spanielien taipumuskoe meni kirkkaasti läpi ensimmäisellä yrityksellä vain 10 kuukauden ikäisenä. Olemme jatkaneet edelleen metsästyskoulutuksen parissa haaveena, että josko ainakin vesityö saataisiin plakkariin jonain päivänä. Lisäksi olemme myös Jiipin kanssa tehneet pohjia vepeharrastusta ajatellen. Pääsin viime kesänä toteuttamaan yhden ikuisuushaaveistani osallistuessani molempien koirien kanssa Suomen Landseeryhdistyksen vesipelastusleirille.

Siinäpä pitkällä tavalla tiivistetysti olennaisin, mitä meille on koirien kanssa Veden valamia 2.0 -blogin viimeisen kirjoituksen jälkeen tapahtunut. Tämä blogin ei ole tarkoitus toimia jatkossa varsinaisesti päiväkirjana, vaan enemmän asiapainotteisena. Olen alustavasti suunnitellut raapustelevani pohdintoja, tietoiskuja ja kirjakatsauksia itseäni kiinnostavista koira-aiheista. Lisäksi otin koirien kanssa vuodenvaihteessa vastaan Retkihaasteen 2020, joten tarkoitus olisi laatia retkikertomuksia ainakin kiinnostavimmista kohteista runsaiden valokuvien kera. Toivotaan vaan, että korona hellittää pian, jotta pääsemme toteuttamaan suunnitelmia. Aion karsia Instagramin puolelle päätyviä kuvia entistä tarkemmin, joten seulassa karsiutuneita kuvia tulee luultavasti kuvapostausten muodossa blogiin. Arkeamme ja lyhyitä treenipätkiä löytyy jatkossakin vanhaan tuttuun tapaan Facebook-sivuilta ja Instan Storysta. Alla vielä linkit somekanavillemme ja vanhoihin blogeihini.

Facebook
Instagram
Veden valamia 2.0 (2017-2016)
Veden valamia (2015-2013)