Käytiin ystävänpäivänä molempien koirien kanssa verikokeissa: Muikulla oli tämän vuoden ensimmäinen (kaikkiaan neljäs) maksakontrolli ja Jiippi tarvitsi rokotukset. Jiipiltä ei ole koskaan tsekattu verikokeita, joten halusin kurkata nekin. Siltä otettiin jonkinlainen terveystarkastuksen verikoepaketti ja se oli onneksi kaikilta osin kunnossa.
Muikulla sen sijaan bilirubiini on ollut kesästä lähtien nousussa ja ylitti nyt ensimmäistä kertaa hienoisesti viiterajat. Bilirubiinin nousu ja albumiinin lasku ovat ainakin Muikun tapauksessa ymmärtääkseni ne tärkeimmät mittarit maksan suhteen. Eläinlääkäri suositteli siksi siklosporiinin (Atopica Vet) palauttamista vuoden takaiseen annokseen eli nykyisen 1 kapseli/vrk sijaan annos on jatkossa taas 2 kapselia/vrk. Tässä tuli myös hyvin esiin nyt se syy, miksi joudutaan ravaamaan eläinlääkärillä vähintään 4 kk:n välein: Näin pystytään seuraamaan arvojen muutoksia ja tekemään korjausliikkeitä lääkitykseen. Seuraava kontrolli meillä on nyt tosin jo kahden kuukauden kuluttua.
Edesmenneen Norpan luusto-ongelmat ovat muuten alkaneet tuntua helppohoitoisilta ja ennen kaikkea edullisilta. Kinnertähystys oli kertapaukkuna kallis, mutta pidemmän päälle… Koipihuollot pari kertaa vuodessa ja kipulääkekuurit tarvittaessa olivat aika pientä verrattuna muutaman kuukauden välein verikokeissa ravaamiseen – Muikun lääkityksestä puhumattakaan. Vaikka kuinka olisi koirien kuluihin varautunut, niin enpä ole osannut tällaiseen varautua. Onnea on vakuutus. Muikun kanssa ei onneksi tarvitse miettiä ulkoilukäytänteitä samalla tavoin kuin Norpan kanssa aikoinaan. Tosin kaksi Atopica-kapselia vuorokaudessa tuo omat haasteensa, koska Atopica tulee antaa vähintään kaksi tuntia ennen tai jälkeen ruuan. Yhden kapselin kanssa se on onnistunut kätevästi aamuisin, mutta nyt tulee keskelle päivää myös aikataulutettavaa. Eläinlääkäri totes kuitenkin (onneksi), että 12 h väli ei ole hänen nähdäkseen ihan niin ehdoton. Toki se olisi varmasti lääkityksen kannalta ideaalein, mutta käytännössä arjessa haastava huomioiden vielä ruuankin sijoittelun. Yksinasuvana joutunee hyödyntämään hoitajia tukiverkostoista entistä enemmän.
Hartaasti toivon, että bilirubiini saadaan aisoihin. Sen kohoaminen (ja mahdollinen albumiinin laskeminen) ilmeisesti kertoo maksatulehduksen aiheuttamien maksamuutosten etenemisestä lääkityksestä huolimatta. Parhaassa tapauksessa tuo pienempi annos ei vain ole ollut riittävä, huonoimmassa tapauksessa lääkitys ylipäätään ei ole sittenkään kovin tehokas Muikun kohdalla. Ei nyt kuitenkaan vielä maalailla piruja seinille, vaikka oli tämä taas takaisku ja väkisin herää ajatus, että miksi elo koirien kanssa on jatkuvaa kamppailua niiden terveyden suhteen…
Muikku voi onneksi hyvin ja virtaa riittää – ehkä jopa enemmän kuin aiemmin. Neiti on alkanut silmän välttäessä kiipeillä pöydillä ja pölliä ruokaa. Hää on myös löytänyt sisäisen sorsakoiransa tai ainakin kuvittelee olevansa kulmakunnan sorsien kauhu. Lisäksi Muikku keksii allekirjoittaneelle säännöllisesti pientä puuhaa muun muassa levittelemällä ja silppuamalla mainoskorin sisällön ympäri kämppää. Noh, suotakoon hälle tiettyjä vapauksia enkä jaksa ottaa tuollaisia pikkujuttuja niin vakavasti. 😄 Olen itse ollut vähän hämilläni varsinkin ahneuden ajamasta pöydille kiipeilystä, mutta eläinlääkäri ei muutoksia pitänyt vakavana, kun ruokahalua löytyy, koira on iloinen itsensä ja painokin on pysynyt vakaana. Atopican haittavaikutuksissa mainitaan yliaktiivisuus, että liittyvätkö sitten siihen, onko olo parantunut vai onko Muikusta vain tulossa äitinsä tassunjäljissä ahne seniori.
Taas eletään siis hienoisessa epävarmuudessa tulevan suhteen, vaikka tällä hetkellä kaikki onkin päällisin puolin hyvin ja Muikku elää lääkitystä lukuunottamatta normaalia, täyttä koiranelämää. Oli ehkä paras päätös koskaan ottaa etäisyyttä tiettyihin asioihin erityisesti koiramaailmassa: On alkanut löytyä aikaa ja energiaa ihan eri tavalla niin omiin koiriin kuin muuhunkin. Alkuvuoteen on mahtunut esimerkiksi uintitekniikkakurssi, mikä on ollut huisin hauskaa. Ihan en ole niin paljon osannut koirasomen seuraamisesta irroittautua kuin oli ajatuksena, mutta pikkuhiljaa… Viime viikkoina olen sentäs alkanut valikoida, mitä haluan nähdä ja mitä en. Ennen kaikkea olen alkuvuoden aikana kuitenkin saanut useampia uusia tuttavuuksia ja löytänyt uudelleen piireihin, mitkä ovat toimineet hyvänä herätyksenä sille, millaisia yhteisöjä ja ihmisiä haluan ympärilleni. 😊
Meinasin raapustaa Maininki.netin puolelle päivityksen ”Mistä tunnistat sä kelpo kasvattajan?” -jutusta, mutta totesin, ettei minulla itse asiassa ole juurikaan korjattavaa tai lisättävää tuohon. Allekirjoitan sen pitkälti tuollaisenaan edelleen. Koen olleeni sprinkkujeni kasvattajien suhteen onnekas, vaikka kohdalle osui taas kroonisesti sairas koira. Ensin Norpan ja sittemmin Muikun sairastuminen ovat kuitenkin saaneet punnitsemaan uudelleen prioriteetteja, mitä tulee koirarodun valintaan jatkossa.
Landseer on ollut minulle Se Rotu, josta olen haaveillut yli puolet elämästäni. Ennen ensimmäistä koiraa olin varma, että se tulee olemaan lansu tai ei mitään. Jättirodussa on kuitenkin haasteensa, minkä vuoksi olen päätynyt muihin rotuihin. Koirallisia vuosia tulee ihan kohta täyteen kymmenen ja pakko myöntää, etten ehkä olekaan ihan niin rotu-uskollinen kuin olin kuvitellut. 😄 Sydän sykkii edelleen hieman erityisemmin lansuille ja olen tykästynyt molempiin omistamiini rotuihin, mutta pystyn hyvin kuvittelemaan monista muistakin roduista löytyvän itselleni sopivia yksilöitä. Koen kuitenkin löytäneeni kriteereihini ja käteeni sopivimman koiratyypin akselilta noutajat, ylösajavat, vesikoirat ja spanielityyppiset seisojat. Lansut ja nöffit miellän eräänlaisiksi jättiversioiksi näistä – tälle löytynee perusteensa rotujen historiastakin.
Seura- ja harrastelukoiraa etsivänä olen päätynyt näyttelylinjaisiin koiriin, koska varsinkaan vahvasti metsästyskäyttöön jalostettujen rotujen tai linjojen ottaminen ei tunnu oikealta ratkaisulta – jos niitä edes metsästämättömään kotiin myytäisiinkään. Tämän myötä huomaan kuitenkin eksyneeni omaan makuuni turhan ulkomuotokeskeiseen maailmaan. Kaikki toki kertovat luonteen ja terveyden tärkeimmiksi asioiksi, mutta teot eivät aina puhu väitteen puolesta: Jalostuskoirilla on vain näyttelytuloksia ja vaaditut minimiterveystutkimukset, ehkä muotovalionarvon kannalta pakollinen taipumuskoe. Avoimia terveystietokantoja tai sairauslistoja ei ole. Myöskin käyttäytymisen jalostustarkastuksen, MH-luonnekuvauksen ja/tai luonnetestin ihanneprofiilit puuttuvat eli ei ole välttämättä mitään objektiivista työkalua seurata ja tilastoida luonteita. Samoja haasteita, jos ei jopa vielä suuremmissakin määrin, taitaa tosin olla monilla muilla varsinaisiksi seurakoiriksi luetuilla roduillakin. Noutajilla ja spanieleilla on sentään edes taipparit jonkinmoisena työkaluna.
Niin Norpan kuin Muikunkin sairastumisen myötä olen törmännyt samaan todella turhauttavaan kaavaan: Useampi eläinlääkäri kertoo, että sinulla on käsissäsi sille nimenomaiselle sairaudelle tyypillinen potilas. Siis, että tyypillinen kinnernivelen osteokondroosia sairastava potilas on labbis tai että sprinkuilla tavataan kroonista hepatiittia useammin kuin koirilla keskimäärin. Samaan aikaan kuulet kuitenkin rodun parista kommentteja huonosta tuurista, harvinaisesta sairaudesta ja siitä, että rotu on perusterve tai ei sen sairaampi kuin muutkaan. Pieni ristiriita siis siinä, mitä sinulle kerrotaan hoitavien eläinlääkäreiden ja toisaalta rotuväen toimesta. Jos ihan rehellisiä ollaan, niin tuntuu ongelmien ja sairaiden koirien omistajien kokemusten vähättelyltä. Mitä tulee huonoon tuuriin, niin Jiipin spondaria pidän epäonnena, koska selkävaivat eivät ole ilmeisesti sprinkuissa kovinkaan yleisiä. Sen sijaan kinnernivelen osteokondroosi labbiksilla ja krooninen hepatiitti sprinkuilla ovat sellaisia ongelmia, jotka nimenomaan todennäköisyyksien valossa osuvat kyseisten rotujen edustajan kohdalle keskimääräistä useammin. Siksi ne myös lukeutuvat niiden ongelmien joukkoon, joihin kyseisissä roduissa pitäisi mielestäni kiinnittää aktiivisesti huomiota. Sekä kinnernivelten osteokondroosin että sprinkkujen kroonisen hepatiitin kohdalla vielä sekin seikka, että kumpikaan ei ole myöskään ennusteeltaan imartelevimmasta päästä sairauksia.
Kaikkeen edelliseen peilaten aion jatkossa valikoida rotuja, joissa näen tehtävän konkreettisia toimenpiteitä luonteen ja terveyden eteen. Sellaisia ovat muun muassa julkiset sairauslistat ja avoimet terveystietokannat; käyttäytymisen jalostustarkastuksen, MH-luonnekuvauksen ja/tai luonnetestin ihanneprofiilit; yhteistyökuviot tutkimusryhmien kanssa sekä roturisteytykset tai ainakin myötämielinen suhtautuminen niihin. Ongelmien tunnistaminen ja ennen kaikkea tunnustaminen ovat nimittäin nähdäkseni edellytys sille, että mitään aidosti terveyttä tai luonnetta parantavaa jalostustyötä pystytään tekemään. Kroonisesta hepatiitista lueskellessa minuun on tehnyt vaikutuksen esimerkiksi dobermannien rotujärjestö, vaikka dobberia en voisi itselleni kuvitella: Dobermanneilla sairaudet on luokiteltu vakavuuden mukaan kolmeen eri luokkaan ja rodun krooninen hepatiitti lukeutuu vakavimpien, huonosti hoitoon vastaavien ja kuolemaan johtavien sairauksien joukkoon. Oireilevia koiria tavataan nykyään kuuleman harvoin, mutta silti sairautta pidetään vakavana ja tilannetta seurataan ALAT-arvojen avulla. Rotujärjestö on asettanut tavoitteeksi, että puolet populaatiosta tutkittaisiin ja myös iäkkäämmiltä koirilta otettaisiin näytteitä. Tutkimusten myötä on huomattu, että osa dobermanneista sairastaa kroonista hepatiittia oireettomana. ALAT-arvo on myös viety PEVISAan eli se on tutkittava jalostuskoirilta ja kohonneita arvoja omaavia koiria ei saa käyttää jalostukseen ennen kuin arvot ovat normalisoituneet tai syy kohonneille arvoille löydetty.
Olennaista on toki myös se, että rodun edustajia terveystutkitaan ja esimerkiksi luonnekuvataan aktiivisesti. Omien koirien kohdalla nämä ovat itsestäänselviä asioita, joten miksei niitä korostaisi myös rotuvalinnassa. Rotujärjestöjen tai rotua harrastavien yhdistysten aktiivisuus näyttäisi olevan tässä keskeisessä roolissa. Muutaman joukkoterveystarkastuksen järjestäneenä ja siitä pitäneenä olen valmis kantamaan tällä saralla oman korteni kekoon, kunhan löydän piirit, joissa koen tällaista panosta arvostettavan. Olen myös siinä määrin kyllästynyt linjajakoihin ja sen toisen linjan tai sekalinjaisten mollaamiseen, että saa nähdä tuleeko itselle vielä rotuja, joissa linjajako elää vahvana. Jos pääsen jonain päivänä toteuttamaan haaveen tavoitteellisesta pelastuskoirasta, niin käyttölinjaiset noutajat houkuttavat kyllä monipuolisuutensa vuoksi. Niiden parista löytyy juurikin monipuolisuutta arvostavaa väkeä ja käyttö-/sekalinjaisten jalostuskriteerit ovat mielestäni yleensä keskimäärin terveemmällä pohjalla kuin näyttelylinjaisten, vaikkei se toki riipu linjaisuudesta.
Tämän jaarittelun voisi ehkä tiivistää niin, että olen aiemmin etsinyt mahdollisimman tervettä rotua, mutta ehkäpä kyse ei olekaan sellaisen löytämisestä. Terveimmän etsimisen sijaan lienee parempi kiinnittää huomiota siihen, miten eri rotujen parissa suhtaudutaan hyvinvointia heikentäviin terveys- ja luonneongelmiin tai muihin negatiivisiin puoliin: Isketäänkö ne heti kättelyssä rodusta kiinnostuneen eteen, joutuuko tietoa kovasti kaivelemaan esiin, väistetäänkö kysymys piiloutumalla sellaisten termien taakse kuin ”perusterve” tai ”ei sen sairaampi kuin muutkaan” taikka selitetäänkö asiat esimerkiksi omistajien syyksi tai rotuominaisuuksiksi. Puheissa kaikki nostavat luonteen ja terveyden tärkeimmiksi asioiksi, mutta näkyykö se myös käytännön tasolla teoissa ja valinnoissa. Nappasin vanhan blogin puolella käyttämäni lainauksen tähän. Lainauksessa puhutaan kasvattajista, mutta saman ajatusmaailman toivoisin kohtaavani myös laajemmin rotutasolla:
”Toinen asia on liika objektiivisuus. Kun asia ei kosketa ihmistä, se ei kosketa. Sitä ei silloin voi kutsua välinpitämättömyydeksi tai vastuuttomuudeksi, se on vaan merkki siitä että asia ei ole päässyt vielä edes käsittelyasteelle. — Ei muovipussien pohjien kestävyys ole mikään juttu mikä mulle kuuluisi, paitsi sitten kun se pettää ja jotakin tippuu varpaille niin että sattuu. Yksi tärkeä taito koiramaailmassa on oppia oppimaan muidenkin kuin oman kantapäänsä kautta. —
Siinä vaiheessa kun kasvattaja kuuntelee harrastajia ja ottaa vakavasti sen tiedon ja palautteen joka sieltä päin tulee, silloin minun asteikollani kasvattaja muuttuu omalla asteikollaan hyvästä kasvattajasta loistavaksi kasvattajaksi, jonka jalostustyötä uskaltaisin tukea seuraavalla isolla lottolapullani joka määrittää sen, minkälaista maisemaa katselen sitten kun pääsen seuraavan koirani pään sisään.” – Elli Kinnunen (jo kadonneesta artikkelista ”Miksi hyvät kasvattajat kasvattavat rikkinäisiä koiria?”)
Meidän elämämme mullistui päivälleen vuosi sitten, kun Muikulla (Korpitassun Aquata) diagnosoitiin englanninspringerspanieleilla esiintyvä krooninen hepatiitti eli maksatulehdus. En ole blogin puolella asiasta vielä mitään maininnut, paitsi avoimuuden puolesta liputtaakseni lisäsin Muikun tietoihin tuon diagnoosin, joten vuosipäivä on hyvä tilaisuus avata Muikun polkua diagnoosiin. Ehkä joku muu voi tulevaisuudessa hyötyä kokemuksemme sanoittamisesta julki, koska eläinlääkäreiden puheiden perusteella tämä ei kuitenkaan ole mitenkään tuntematon asia sprinkkujen kohdalla ja Muikun diagnoosista julkisesti puhumalla olenkin ikävä kyllä löytänyt useampia kohtalotovereita. Käyn tässä julkaisussa läpi perusasioita kroonisesta hepatiitista ja sprinkuilla tavattavasta muodosta, mutta aion keskittyä meidän tarinaamme ja esitellä itse sairautta tarkemmin omassa jutussaan jossain vaiheessa.
Kaikki alkoi lokakuussa 2021, kun kiinnitin huomiota siihen, että Muikku oli oksentanut joitakin kertoja muutamien viikkojen aikana. Koira oli kuitenkin muutoin täysin normaalivointinen ja oksentamista esiintyi sen verran harvakseltaan, aluksi lähinnä puruherkkupäivinä, että se olisi voinut mennä koirien normaalin oksennusrefleksin piikkiin. Luiden, suurikokoisten tablettien yms. oksentaminen on nimittäin monien lihansyöjien, myös koiraeläinten, kohdalla normaalia ravinnonseulontaa eikä aina oire sairaudesta tai epäsopivasta ravinnosta (farmasian opintoihin kuuluvalla eläinlääkekurssilla opittua). Muikun kohdalla huolestuin kuitenkin siksi, että se ei ollut aiemmin elämässään juurikaan oksennellut eikä muutenkaan oireillut vatsaansa. Kun se sitten kertaalleen oksensi pelkästään omaa ruokaa saatuaan, varasin eläinlääkäriajan.
Suuntasimme marraskuun 2021 alkupuolella heti sisätautiosaamista omaavalle asemalle, mutta koiran normaalin yleisvoinnin ja varsin harvakseltaan esiintyneen oksentelun vuoksi päädyimme aluksi oireenmukaiseen närästyksen hoitamiseen. Edelleen näin jälkikäteenkin ajateltuna todennäköisin vaihtoehto ja siten perusteltu päätös. Ruokavalio muutettiin raa’asta kypsennetyksi ja luullinen liha tiputettiin pois. Muikku sai myös närästys- ja pahoinvointilääkkeet. Eläinlääkäri totesi, että jos oksentelu pahenee tai palaa lääkekuurien jälkeen, niin seuraavana on sitten mietittävä vatsalaukun ja ohutsuolen tähystystä, ultraa ja verikokeita. Tällä käynnillä kuulin ensimmäistä kertaa siitä, että englanninspringerspanieleilla tavataan keskimääräistä useammin maksatulehdusta, mutten vielä sen kummemmin rekisteröinyt asiaa. Muikku oksensi eläinlääkärikäynnin jälkeen ja kaksi kertaa seuraavan 1,5 viikon aikana, joista jälkimmäisen kerran jälkeen soitin eläinlääkärille. Närästykseen mennyt Pepcid vaihdettiin tämän myötä vähän tehokkaampaan Loseciin. Oksentelu loppuikin siihen.
Närästyslääkekuuri päättyi marras-joulukuun vaihteessa. Reilu viikko kuurin loppumisen jälkeen Muikku oksensi lähes sulamatonta ruokaa 1,5 tuntia aamuruuan jälkeen. Seuraavan puolen tunnin aikana tuli neljä muutakin oksennusta, mitkä olivat lähinnä mahahappoja. Edelleen koira oli muilta osin koko ajan normaali itsensä. Soitin kuitenkin taas eläinlääkäriasemalle, mutta jouduin vaihtamaan asemaa, koska olimme juuri tulleet joululomalle äitini luokse. Tältäkin asemalta löytyi kuitenkin sisätautiosaaja ja saimme hänelle ajan.
Klinikkaa vaihtaessa kävi pieni kommunikaatiokatkos enkä itsekään ollut täysin selvillä, mikä olisi seuraava järkevä vaihe. Näin jälkiviisaana olisi pitänyt teroittaa verikokeiden ottoa – ehkä pyytää ne jo ihan ekalla eläinlääkärikäynnillä sillä ensimmäisellä klinikalla. Noh, Muikku päätyi nyt sitten tuon katkoksen vuoksi seuraavana mahalaukun ja ohutsuolen tähystykseen. Eläinlääkäri soitti tähystyksen jälkeen ja kertoi kaiken vaikuttaneen normaalilta, mutta koepalat lähtivät vielä patologille. Onneksi huomasin puhelun aikana kysyä verikokeista, koska ne olisivat muuten jääneet edelleen ottamatta. Verikokeista löytyikin sitten vähemmän kivoja uutisia, jotka kuuleman yllättivät eläinlääkärinkin: Muikun AFOS oli 1827 U/L (viiterajat 23-212 U/L), GGT 38 U/L (viiterajat 0-11 U/L), CRP 27,9 mg/L (viiterajat 0,0-10,0 mg/L), UREA aavistuksen alle viiterajan ja ALAT-arvoa klinikan oma laite ei antanut ollenkaan. Muikku kotiutettiin maksaa hoitavan antibiootin kera ja tämäkin eläinlääkäri mainitsi rodun huomioiden maksatulehduksen mahdollisuuden, mutta jäimme vielä odottamaan ALAT-arvoa ulkopuolisesta labrasta.
ALAT-arvo tuli parin päivän kuluttua: 1641 (en valitettavasti tiedä yksikköä, mutta normaali maksimi olisi eläinlääkärin mukaan ollut 122). Nyt eläinlääkäri totesi, että tulokset viittaavat vahvasti maksan ongelmaan ja suositteli pikaista vatsaontelon ultraamista sekä maksan koepalojen ottoa. Joulu, välipäivät ja vuodenvaihde lähenivät uhkaavasti, joten selvittelin kuumeisesti, mistä löytyisi varhaisin aika osaavalle ultraajalle, joka pystyisi vielä ottamaan koepalatkin maksasta. Sitä ei nimittäin ihan jokainen eläinlääkäri hallitse ja lisäksi toimenpiteeseen liittyy kuuleman omat riskinsä verenvuotojen suhteen. Päädyimme lopulta jatkamaan samalla klinikalla ja eläinlääkärillä, joka oli tehnyt tähystyksen ja ottanut verikokeetkin.
Muikun maksa näytti eläinlääkärin mukaan ultrassa suurentuneelta ja normaalia kirjavammalta. Eläinlääkärin mukaan vastaavat havainnot voivat viitata esimerkiksi maksatulehdukseen eli hepatiittiin, kasvaimiin tai Cushingin tautiin. Kaksi ensimmäistä voitaisiin poissulkea nyt otetuilla maksan koepaloilla, mutta jos niistä ei löytyisi mitään, niin Cushingin tauti edellyttäisi lisää tutkimuksia. Jäimme odottelemaan koepalojen tuloksia lomien yli. Maksaa hoitanut antibioottikuuri loppui vuodenvaihteen tienoilla ja saimme ohjeeksi aloittaa samoihin aikoihin Ursochol-lääkityksen. Oksentelu oli pysynyt poissa antibioottikuurin ajan.
Eläinlääkäriltä saamani paperinen, koepalojen oton yhteydessä otettu tähystyskuva Muikun maksasta. Kuvassa näkyy kuuleman turvotusta maksan reuna-alueilla.
Mahalaukun ja ohutsuolen tähystyksen tulokset tulivat patologilta välipäivinä. Mahalaukusta löytyi lievä tulehdustila, mutta eläinlääkärin mukaan vastaavia löydöksiä tehdään myös täysin oireettomilta ja kliinisesti terveiltä koirilta. Hän totesi, että tässä vaiheessa maksan tulokset ovat olennaisempi kiinnostuksen kohde, joten palataan tarvittaessa myöhemmin noihin vatsalaukun tuloksiin (ei ole tarvinnut palata). Maksan koepalojen tulokset tulivat toisiaan 7.1.2022 ja näyttivät tältä:
Eläinlääkäri ”suomensi” vielä, että kyseessä on tosiaan englanninspringerspanieleilla tavattava krooninen, lymfoplasmasytaarinen maksatulehdus. Syytä sairaudelle ei tunneta, mutta sprinkkujen kohdalla mukana on kuuleman todennäköisesti perinnöllisyyttä. Törmäsin itse asiassa vähän ennen Muikun maksan ultraa ja koepalojen ottoa jalostustietokannassa tietoon siitä, että Muikulla on syyskuussa 2021 krooniseen hepatiittiin 4-vuotiaana menehtynyt puolisisko samasta isästä. Sen ja eläinlääkäreiden puheissa toistuneiden, rotuun liitettyjen hepatiitti-mainintojen vuoksi olinkin alkanut jo kaivella lisää tietoa sprinkkujen kroonisesta hepatiitista:
Krooninen hepatiitti eli maksatulehdus on yleisin koirilla esiintyvä maksasairaus. Siinä krooninen tulehdusreaktio tuhoaa vähitellen maksakudosta, mikä voi johtaa maksan vajaatoimintaoireisiin ja lopulta maksakirroosiin. Diagnoosi perustuu maksabiopsiaan (eli koepaloihin) ja sairauden etiologia jää usein tuntemattomaksi. Oireet ilmenevät yleensä 4-10 vuoden iässä ja sairaus on yleisempi nartuilla. Kroonista hepatiittia tavataan kaikilla roduilla, mutta sitä esiintyy tietyillä roduilla useammin kuin muilla. Näihin rotuihin lukeutuvat muun muassa bedlingtoninterrieri, labradorinnoutaja, dobermanni ja englanninspringerspanieli. Sprinkuilla sairauden epäillään olevan perinnöllinen, sillä koirat sairastuvat usein nuorempina, oireet ilmenevät rajumpina, ikterus eli keltaisuus voi tulla hyvin äkillisesti ja keskimääräinen elinajanodote on lyhyt: siinä missä labradoreilla odote on jopa 2645 päivää (yli 7 vuotta), englanninspringerspanieleilla se on vain 189 päivää (noin puoli vuotta). Sairauden varhainen diagnosointi olisi ennusteen kannalta välttämätöntä, mutta valitettavasti sairaus voi edetä pitkälle oireettomana. Usein sairaus löytyykin valitettavan myötään tai sitten sattumalta ihan muista syistä otettujen verikokeiden myötä. Erityisesti riskiroduilla maksaentsyymien pysyvä kohoaminen oireettomilla (ja tietenkin myös oireellisilla) koirilla antaa aiheen epäillä kroonista hepatiittia. Sairautta hoidetaan anti-inflammatorisilla lääkkeillä (vain maksabiopsian avulla todetun kroonisen hepatiitin tapauksessa) ja tukihoitona antifibroottisilla, anti-inflammatorisilla ja antioksidativisilla aineilla, mutta parantavaa hoitoa ei ole, vaan kyse on sairauden etenemisen hidastamisesta tulehdusreaktiota hillitsemällä. (Blomqvist A-C, Mairi S & Wiberg M: Koiran krooninen hepatiitti, kirjallisuuskatsaus (PDF). Suomen Eläinlääkärilehti 123(5): 263-270, 2017)
Eläinlääkäri totesi, että Muikulla tulee aloittaa immunosuppressiivinen lääkitys. Hän antoi vaihtoehdoiksi siklosporiinin tai kortisonin ja kertoi nykysuosituksen olevan siklosporiini sen hieman vähäisempien haittavaikutusten vuoksi. Kortisoni on kuitenkin kuuleman myös toimiva ja edullisempi, mutta tosiaan haittavaikutuksien puolesta vähemmän suositeltava. Eläinlääkärin suositukseen ja omaan farmaseuttiseen tietämykseeni perustuen päädyinkin sitten siklosporiiniin. Mikä onni, että Muikulla on reseptilääkkeet kattava vakuutus, koska kyse ei todellakaan ole edullisesta lääkkeestä: vuoden 2022 hinnoilla pelkkä siklosopriini (Atopica Vet) maksoi ekat puoli vuotta reilut 220 €/kk ja nykyisellä annoksella reilut 110 €/kk. Kyseessä on loppuelämän mittainen lääkitys ja myös Ursocholia (ursodeoksikoolihappo) jatketaan loppuikä.
Eläinlääkäri muistutti myös, että molempien lääkitysten vuoksi maksan ja munuaisten toimintaa tulee seurata säännöllisin verinäyttein, 2-3 kertaa vuodessa. Tarkemman tiedon saaminen maksan tilanteesta vaatisi maksan koepalojen uusintaottoa noin 6-12 kuukauden kuluttua diagnoosista. Eläinlääkäri suositteli kuitenkin harkitsemaan tätä lähinnä, jos maksa-arvot eivät laske tai alkavat nousta lääkityksestä huolimatta. Maksa-arvoissa tulisi kuuleman kiinnittää erityisesti huomiota bilirubiinin kohoamiseen.
Ravinnon ja muun hoidon osalta eläinlääkäri totesi, että mitään kiveen kirjattua ohjetta ei voi antaa, koska sairauden taustaa ei tosiaan tunneta. Koska Muikulta ei löytynyt kuparikertymää maksasta, niin maksalle tarkoitetuista niin sanotuista lääkeruuista ei Muikun tapauksessa ole kuuleman merkittävää hyötyä. Eläinlääkärin ohje olikin syöttää vaaleita lihoja, kalaa ja maitoproteiinia sekä välttää punaista lihaa, ylimääräistä rautaa ja varuiksi kuparia. Lisäksi hän suositteli antamaan tietyllä annoksella E-vitamiinia ja maksan toimintaa tukevaa Wepatic-rehuvalmistetta. Huomaathan kuitenkin, että nämä ovat nimenomaan Muikun tapaukseen saadut ohjeistukset! Jos sinulla on maksasairas koira, niin käännythän vinkkejä kaivatessasi omaa koiraasi hoitavan eläinlääkärin puoleen.
Meillä on nyt siis vuosi takana taivalta kroonisen hepatiitin kanssa. Siklosporiini laski maksa-arvot kuukaudessa viitteisiin ja siellä ne ovat pysyneetkin. Edellisissä kontrolliverikokeissa bilirubiini oli viiterajoissa, mutta aiempaa korkeampi ja lähellä ylärajaa. Toisaalta kyseessä oli ensimmäinen verikoe siklosporiinin annoksen puolittamisen jälkeen, joten seuraava kontrolli kertonee enemmän. Olemme tällä hetkellä dobermannien kroonisesta hepatiitista väitelleen ja sittemmin myös muiden väitöskirjoja siitä ohjanneen eläinlääkärin seurannassa. Hän on pitänyt ensimmäisen eläinlääkärin antamat ohjeet pitkälti voimassa, mutta puolitti siklosporiinin annoksen maksa-arvojen pysyttyä hyvin viiterajoissa. Dobermannien krooninen hepatiitti on muuten Suomessa tehdyn tutkimuksen myötä vahvistumassa autoimmuunitaustaiseksi. Sitä vaihtoehtoa ei ole sprinkkujenkaan kohdalla vielä poissuljettu. Sprinkkujen kroonista hepatiittia tutkii kansainvälinen tutkimusryhmä Cambridgen yliopiston tutkijoiden Penny Watsonin ja Nick Bexfieldin johdolla. Muikkua hoitava eläinlääkäri on jokaisella kontrollikäynnillä kehottanut kertomaan aiheesta kasvattajalle, minkä olenkin tehnyt. Rotujärjestölle on lähtenyt tieto myös ja kasvattaja on vienyt sanaa somen ulottumattomissa oleville sisarusten omistajille. Kennelliiton rekistereihin tuli ilmeisesti muutoksia nyt vuodenvaihteessa, joten koitan tänä vuonna selvitellä saisiko diagnoosin esiin myös jalostustietokantaan.
Muikku on kaikkiaan voinut hyvin eikä oksentelua ole enää esiintynyt. Maha sillä on ollut vähän aiempaa herkempi menemään sekaisin, mutta toisaalta edellisen kontrollikäynnin jälkeen ruokavalioon lisäämäni kaurapuuro näyttäisi auttaneen. Krooninen hepatiitti näkyy meillä arjessa säännöllisenä lääkkeiden antamisena ja ruokailujen rytmittämisenä niiden mukaan sekä siklosporiinin haittavaikutuksena räjähtäneenä turkkina. Lisäksi sairaus tulee huomioida monessa asiassa: madotukset tehdään vain tarvittaessa, punkkivalmisteiden osalta nieltäville tableteille on ehdoton ei (en ole niitä omille koirille tosin koskaan antanut enkä tule antamaankaan), puruherkkujen valikoima on huomattavan rajoittunut, eläinlääkärikäynneillä ja esimerkiksi anestesiaa vaativissa toimenpiteissä pitää aina muistaa kertoa sairaudesta lääkityksineen, antibioottikuurien ja muiden mahdollisten lääkkeiden sekä rokotusten sopivuus Muikun sairaudelle ja lääkityksille on aina varmistettava yms. Lisäksi siklosporiinikaan ei ole mikään kiva lääkeaine syöttää loppuikää vieläpä suhteellisen isolla annoksella, vaikka toki tässä tapauksessa ehdoton. Jiippi ei ole antanut mitään viitteitä sairauden suhteen, mutta kroonisen hepatiitin luonteen ja riskirodun vuoksi aion otattaa siitäkin verikokeet nyt alkuvuodesta, koska sen rokotus osuu samaan ajankohtaan Muikun seuraavan kontrollikäynnin kanssa.
Englanninspringerspanieleiden krooninen hepatiitti on sairaus, jota en toivo kenellekään, jonka en haluaisi rodussa yleistyvän ja josta toivoisin puhuttavan enemmän varsinkin huomioiden sen alkuvaiheen oireettomuuden tai satunnaisten vatsavaivojen piikkiin menevät lievät oireet, varhaisen diagnosointitarpeen, kehnon ennusteen ja oletetun periytyvyyden. Ylipäätään siksi, että eläinlääkärit ja tiedemaailma tunnistavat sprinkun riskiroduksi krooniselle hepatiitille ja rodulla näyttäisi tosiaan olevan oma keskimääräistä ärhäkkäämpi muotonsa sairaudesta. Jos näillä meriiteillä ei ansaitse vakavaa huomiota, niin millainen sairaus sitten sen ansaitsee? Me olemme olleet Muikun kanssa sangen onnekkaita, kun sairaus antoi ajoissa viitteitä itsestään ja maksamuutokset olivat koepaloissa vasta lievät. Pääsimme siten ehkä aloittamaan hoidon ajoissa, vaikka tulevasta ei toki koskaan tiedä. Moni kohtalotoveri ei valitettavasti kuulu olleen yhtä onnekas. Meidän onnekkaidenkin kohdalla kannattaa muistaa, kyse on parantumattomasta sairaudesta, joka edellyttää omistajalta sitoutumista niin henkisesti kuin varallisestikin: hoitona on varsin kallis loppuelämän mittainen immunosuppressiivinen lääkitys, tarvitaan 2-3x vuodessa kontrollikäyntejä eläinlääkärille ja lisäksi sekä lääkitys että itse sairaus on huomioitava vähän siellä-täällä.
