Kesällä kerran: Espoon Gåsgrund

Maaliskuu. Ensimmäinen kevätkuukausi, mikä antaa samalla myös jo pikkuruisen ripauksen toivoa kesän saapumisesta seikkailuineen. Omalla kohdalla maaliskuu toi myös ensimmäistä kertaa vuosiin kevätflunssan. Täältä sängynpohjalta onkin oiva tilaisuus muistella sekä viime kesän reissuja että haaveilla jo tulevasta kesästä. Yksi viime kesän ikimuistoisimmista reissuista oli ehdottomasti kahden yön telttaretki Espoon Suvisaaristossa sijaitsevaan Gåsgrundiin.

Gåsgrund valikoitui kohteeksi, koska se on yksi harvoista saaristolauttojen ulottuvilla olevista pääkaupunkiseudun telttailusaarista. Ällistyin suorastaan kuinka vaikeiksi telttailusuunnitelmat osoittautuivat Helsingin puolella: Isosaari näytti olevan saaristoliikenteen varrella ainoa sallittu telttailukohde. Kyseessä on kyllä viehättävä ulkosaari, missä haluan vielä päästä jonain päivänä yöpymään ja kuvaamaan niin auringonlaskut kuin -nousutkin, mutta tällä kertaa yöpyminen sen maksullisella ”telttailualueella” (teltoille osoitetulla nurmikentällä) ei houkuttanut. Onneksi Espoon puolelta löytyi pari muuta vaihtoehtoa.

Kokoa Gåsgrundilla on noin kymmenen hehtaaria ja se on käsittääkseni yksi Espoon Suvisaariston uloimmista ulkoilusaarista. Saarta ilmehtivät rantojen silokalliot ja saaren keskiosan mäntykangas sekä merenrantaniityt. Profiililtaan Gåsgrund on kuitenkin matalampi ja tasaisempi kuin lähistöllä oleva kallioinen Rövaren, mikä sekin lukeutuu Espoon telttailusaariin. En ole Rövarenissa toistaiseksi yöpynyt, mutta saimme koirien kanssa saaren pariksi tunniksi täysin omaksemme loppukesästä 2021. Olin kuullut, että Gåsgrund saattaa olla juhlijoiden suosiossa ja Rövaren voisi olla hieman rauhallisempi. Ehkä kesäkuu ja viikon puoliväli rauhoittivat menoa, mutta muista telttailijoista huolimatta myös Gåsgrund osoittautui visiitillämme hiljaiseksi. Molempina aamuöinä sai koirien kanssa kömpiä ihan omassa rauhassa ihmettelemään auringonnousua. 😄

Pystytin teltan kalliolle mäntyjen katveeseen, saaren eteläkärkeen. En tiedä telttailusta juuri mitään, mutta ennen kaikkea järkeilin, että puut suojaisivat mahdolliselta tuulelta, jos sääennuste pettäisikin. Ei pettänyt ja tuulensuojan sijaan puut toimivatkin lopulta kivasti varjona hetkittäin pilvettömältäkin taivaalta helottaneelle auringolle. Haen kyllä jatkossakin suosiolla varjoisen paikan, koska teltassa tulee äkkiä auringossa kuuma. 😅 Oli miten oli, teltan suuaukolta avautui mieletön näkymä Suomenlahden siniselle ulapalle! Ja mikä mieletön fiilis makoilla teltassa kuuntelemassa meren ja vesilintujen ääniä… 🥰

Saari oli suhteellisen nopeasti kierretty: Vastaan tuli kaivo, minkä vesi ei ollut juomakelpoista. Tiesinkin tämän etukäteen ja rinkka painoi törkeästi nimenomaan vesivarastojen vuoksi. En olisi millään pystynytkään kantamaan yhtään pidemmän reissun vesiä, mikä on ehkä vähän säälikin – tuolla olisi mieluusti viipynyt vielä yön jos toisenkin. Törmäsin myös saunaan, mistä luin vasta jälkikäteen, että se on kaikkien retkeilijöiden vapaassa käytössä. Noh, toisaalta koirien kanssa itsekseni ollessani en kyllä olisi saunaan päässytkään. Löytyi huussia, useampia retkipöytiä ja jokunen keittokatoskin, mutta tulipaikalliset keittokatokset näyttivät olevan muiden telttailijoiden ja retkeilijöiden ahkerassa käytössä, joten tyydyin omaan retkikeittimeeni.

En ehkä toiminut kaikkein fiksuimmalla tavalla retkikeittimen suhteen. 🙈 Meinaan kyseessä oli tuliterä vekotin, mitä en ollut liiemmin testaillut kotona – mitä nyt kerran laittanut päälle. Oikeastaan sama päti useampaan muuhunkin asiaan, kuten omiin retkiruokiini ja niiden valmistukseen, koirien retkiruokiin, nesterakon käyttöön, makuualustaani ja makuupussissanikin olin nukkunut vain kertaalleen. Onneksi kaikki meni hyvin ja niin omien kuin koirienkin ruuat valmistuivat ongelmitta. Itselleni olin varannut aamuiksi pussipuuroa ja kuivattuja marjoja, pääruuaksi kaupan ”lisää vain vesi ja (kuiva)liha” -pussiruokia sekä läjän erilaisia suklaa- ja proteiinipatukoita, pähkinöitä yms. pientä. Muikku söi kuivaamaani kalkkunanlihaa (ennallistettuna toki) ja Jiipille oli Oscarin kuivaruokaa. Jatkossa taidan mennä molempien koirien kanssa Oscarilla ja/tai nyt aktivointinappuloina käyttämälläni HHC Kalkkuna-kauralla, koska molemmat vaikuttaisivat sopivan myös Muikulle. Itse asiassa, jopa paremmin kuin pelkkä liha, mikä vaatisi hiilarilisukkeen, jotta vatsa pysyy varmasti hyvänä – ts. ei vedä löysälle.

Lähdin ennen kaikkea kuvaamaan saariston auringonlaskuja ja -nousuja ja varsinkin molemmat aamut antoivat parastaan. En olisi voinut täydellisempiä auringonnousuja toivoakaan eli sitenkin ihan täydellinen reissu. 😄 Ainoastaan se jäi harmittamaan, että ajankohdan puolesta sinilevä teki jo tuloaan enkä oikein uskaltanut laskea koiria veteen, vaikka se vaikutti kirkkaalta. Pitänee ensi kesänä olla liikkeellä joko aikaisemmin tai reilusti myöhemmin. Parin kesän takaisen Rövarenin päiväreissun pistin aikoinaan korvan taakse, koska kyseessä oli Espoon saaristolauttojen viimeinen liikennöintiviikko ja ihmismäärät lautoillakin olivat siksi selvästi kesää pienemmät. Loppukesä/alkusyksy voisi olla hyvä vaihtoehto koiralliselle myös lintujen kannalta.

Ensi kesän retkisuunnitelmat ovat vielä pitkälti täysin avoinna. Tiedän haluavani ehdottomasti taas saaristoon jokuseksi yöksi. Sain ihan hiljattain hyviä vinkkejä Kirkkonummen saaristoon liittyen, mutta täytyy selvitellä miten saavutettavissa ne ovat julkisilla kulkupeleillä ja lautoilla. Lisäksi haaveilen, että voisi alkaa yhdistää telttaretkeilyyn hiljalleen kävelyä. Ei vielä mitään varsinaista vaeltamista, mutta niin, että totuttelisi rinkan kantamiseen pikkuhiljaa kävelymatkaa pidentäen. Tämä vain vaatii sellaisia kohteita, missä on joko makeaa vettä keitettäväksi/puhdistettavaksi tai muutoin juomavettä saatavilla. Itselle ja kahdelle koiralle varattu vesi nimittäin painoi tällä saarireissulla rinkassa ehdottomasti enemmän kuin mikään muu. Vesi on osoittautunut vähän yllättäväksi haasteeksi täällä etelässä varsinkin, kun ei ole autoakaan, missä sitä kuljetella ja säilytellä. 🙈

Retkikohde: Mustavuori, Helsinki

Vuosaaressa sijaitseva Mustavuori on pääkaupunkiseudun arvokkain lehtoalue. Se kuuluukin yhdessä vieressä sijaitsevien Porvarinlahden lintuvesien kanssa Natura 2000 -alueisiin. Sini- ja valkovuokot värjäävät lehtometsän keväisin kukinnoillaan ja onnekkaimmat saattavat kuuleman bongata Mustavuorella harvinaisia keltavuokkojakin. Alueella sijaitsee myös ensimmäisen maailmansodan aikaisen linnoituksen raunioita ja muun muassa tykkiteitä. Me lähdimme Mustavuoreen lähinnä sinivuokkojen perässä. Olin kyllä tietoinen raunioista ja jossain takaraivossa kummitteli käsitys jonkinlaisesta luolastakin, mutta en siltikään osannut odottaa mitä tuleman piti.

Jätimme auton Itäväylän varressa sijaitsevalle Mustavuoren linnoitusalueen parkkipaikalle. Pieni parkkipaikka oli eilen lauantaina vähän ennen puoltapäivää kohtalaisen täynnä ja itse asiassa iltapäiväneljältä kotiin lähtiessämme vielä sitäkin täydempi. Olin varuilta tarkastanut, että Mustavuoren eteläpuolella on kaksi muuta parkkipaikkaa, yksi Kallvikintien varrella ja toinen Niinisaarentien varrella. Näistä kolmesta parkkipaikasta kuitenkin nimenomaan linnoitusalueen parkkipaikka on lähimpänä sekä linnoitusaluetta että suojeltua lehtoaluetta. Mustavuori on tavoitettavissa hyvin myös julkisilla, mutta tässä koronatilanteessa ne eivät valitettavasti oikein tulleet kysymykseen.

Ensimmäisenä metsän puolella törmäsimme nimenomaan linnoituksen raunioihin. Niitä tuntui olevan kaikkialla minne sitten polkuja pitkin talsikin. Myönnän, olin erittäin haltioissani tästä löydöstä! Olisin voinut helposti käyttää koko päivän raunioita tutkien ja niissä kuljeskellen. Tosin, raunioissa lojui paikoin roskaa ja muuta roinaa siinä määrin, että sai hieman katsoa mistä koirien kanssa kulki. Raunioita oli kuitenkin tosiaan laajalti ja osa niistä täysin siistejäkin. Vaikka joitakin paikkoja joutui välttelemään, niin hyviä kuvausspotteja löytyi runsaasti.

Reissun jälkeen oli pakko hieman googletella, että mikä noiden raunioiden tarina oikein on. Kyseessä ovat tosiaan ensimmäisen maailmansodan aikaisen, Helsinkiä kehystäneen Krepost Sveaborg -linnoituksen jäänteet, tai siis pätkä niitä. Linnoituksella oli maalla useampia linnoitteita aina Westendistä Vuosaareen asti. Maarintama seuraili löyhästi Kehä I:stä ja meririntamaan kuului 37 tukikohtaa saaristossa pääkaupunkiseudun edustalla. Linnoituksen keskuspaikkana toimi Sveaborg eli Suomenlinna. Krepost Sveaborg rakennettiin puolustamaan venäläisiä saksalaisten hyökkäyksiltä, mutta se ei koskaan päässyt täyttämään virkaansa venäläisten vetäydyttyä Helsingistä vuonna 1918. I maailmansodan jälkeen linnoituksesta purettiin kaikki purettavissa oleva käyttökelpoinen materiaali. Toisen maailmansodan lähestyessä luolastoihin kunnostettiin ammussorvaamoita, varastoja ja väestönsuojia. Sittemmin linnoitus on jäänyt suurelta osin teiden ja muun rakentamisen alle. Se liitettiin kuitenkin muinaismuistolain piiriin vuonna 1971 eli linnoituksen jäljellä olevien osien hävittäminen on kielletty ilman Museoviraston lupaa.

Ja sitten se luola, jonka olemassaolosta minulla oli jonkinlainen hämärä mielikuva. En yhtään tiennyt mistäpäin aluetta lähteä tätä etsimään, mutta se löytyikin helposti (ja sattumalta) alueen läpi kulkevan ulkoilutien viereltä, kun huomioni kiinnittyi kallioihin ja niillä kiipeileviin ihmisiin. Piti sitten itsekin käydä kurkkaamassa mikä ihmisiä noin kiinnostaa ja uteliaisuus palkittiin. Kallioiden alla avautui kunnioitettavan kokoinen luola, jossa oli kaksi suuaukkoa. Napsin koirista pari kuvaa toisella suuaukolla ja kävin tutkimassa luolaa sisältä käsin itsekseni, sillä en uskaltanut ottaa riskiä, että jompikumpi koirista olisi rikkonut itsensä pimeässä esimerkiksi lasinsiruihin. Varsinkaan juuri nyt emme kaipaa yhtäkään ylimääräistä haaveria. Luola oli kuitenkin näkemisen arvoinen. Jälleen kerran täytyy todeta, että Helsinki kätkee sisäänsä toinen toistaan yllättävämpiä paikkoja.

Ai niin, kyllä me sinivuokkojakin lopulta löydettiin. 😁 Olin niin haltioitunut linnoituksesta, että koko lehdon etsiminen meinasi unohtua. Kun sitä lopulta lähdimme etsimään, meni hieman haeskeluksi. Telian ongelmien vuoksi en myöskään päässyt tarkastamaan sen tarkempaa sijaintia puhelimen kartasta. Vähän kiertelyä, niin kyllähän se sieltä sitten löytyi. Kuviin ei valitettavasti tallentunut kuin muutamia yksittäisiä sinivuokkoyksilöitä, mutta lehtoalueella niitä oli tosiaan runsaasti yhdessä valkovuokkojen kanssa. Jo lehto itsessäänkin oli näkemisen arvoinen ja nyt hieman harmittaa, että siellä tuli otettua kovin vähän kuvia eikä yhtäkään oikein julkaisukelpoista. Noh, eiköhän tuonne pääse palaamaan vielä joskus.

P.S. Mustavuoren vierestä löytyy muuten Vuosaarenhuippu, joka on kuin pieni pala keinotekoista tunturia Helsinkiin kiikutettuna – kannattaa käydä tutustumassa! Me ei nyt sinne eksytty, mutta käytiin viime kesänä huipulla ihailemassa auringonnousua. Voisin jossain vaiheessa kirjoitella siitäkin oman juttunsa. Oli nimittäin seikkailu matkata viimeisellä yöbussilla Vuosaareen ja odotella huipulla auringonnousua yli tunnin ajan ainoana seurana koirat ja paikalla pyörähtäneet mopopojat. 😁

Retkikohde: Hyypiänmäen lippaluola, Nurmijärvi

Hirrrrrrvittävä retkeilykuume. Tämä sosiaalinen eristäytyminen olisi otollista aikaa harrastaa kotiseuturetkeilyä, kun kotona oleilua ja luonnossa liikkumista lukuunottamatta melkein kaikki muu on kielletty tai vähintäänkin epäsuotavaa. Ainut vaan, että autottomalle retkeilymahdollisuudet ovat rajalliset, kun julkisilla ei paljon turhia reissuja tohdi tehdä. Kävelyetäisyydellä olevat kohteet alkavat olla näin kuusi viikkoa jatkuneen tilanteen jälkeen nähtyjä. Olen jo leikkinyt ajatuksella, että hankin pyörään peräkärryn ja lykkään koirat sinne reviiriä laajentaakseni. 😁 (Pyörän viereen en uskalla edes yhtä koiraa laittaa, sillä näen silmissäni citykanikevennyksen ja itseni sen seurauksena ojanpohjalla hiekkaa sylkemässä.) Lauantaina saan onneksi auton lainaan hakeakseni koirille 30 kg lihaa. Taidan venyttää laina-aikaa hieman, jotta pääsen katsastamaan yhden nippanappa kävelyetäisyyden ulkopuolella olevan retkikohteen. Sitä odotellessa hoidettakoon retkikuumetta valokuvilla ja kertomuksilla aiemmista retkikohteista.

Ajattelin esitellä retkihaasteemme kiinnostavimmat retket kronologisessa järjestyksessä. Kaikkia retkiä en tosiaan aio esitellä, sillä en pidä vaikkapa Puotilan pienvenesatamaa blogin lukijoille mielenkiintoisena kohteena ja muutamista retkistä ei puolestaan ole kunnollisia kuvia (vain video ja/tai kännykällä otettu kuva). Ensimmäisenä kiinnostavana kohteena esittelyvuoroon olisi päässyt Lammassaari. Kyseinen retki ei vaan mennyt niin kuin Strömssössä ja yksi olennainen kohde jäi siksi näkemättä. Yritimme nimittäin koirien kanssa Kuusiluotoon, mutta vettä oli niin paljon, että upposin pitkospuista huolimatta pohkeitani myöten Vanhankaupunginlahteen. Esittelen molemmat saaret mieluusti kerralla, joten toivotaan, että pääsisimme vierailemaan tuolla vielä ennen kuin lampaat jälleen muuttavat Kuusiluotoon. Saatte nyt sitten ensimmäisenä katsauksen Nurmijärvellä sijaitsevaan Hyypiänmäen lippaluolaan. Sangen kiehtova kohde sekin! En ollut itse nähnyt aiemmin mitään vastaavaa.

Hyypiänmäen lippaluola löytyy Nurmijärven Valkjärveltä. Luola on luultavasti helpoin löytää Hyypiänmäki-nimistä tietä tallaamalla. Ja nimenomaan tallaamalla. Valkjärventien ja Hyypiänmäen risteyksessä oleva kyltti nimittäin kertoo, että kyseiselle tielle ei ole moottoriajoneuvoilla asiaa ellei ole matkalla tontille – asutusta on jokusen talon verran eli kunnioitettakoon asukkaiden rauhaa. Järkevän parkkipaikan löytäminen osoittautui pieneksi haasteeksi, sillä Valkjärventie on puolestaan kohtalaisen kapea, mutta yllättävän liikennöity tie sijaintiin nähden. Autoliikennettä ei voi sanoa helsinkiläisittäin olevan paljon, mutta kyllä siinä kaara jokusen minuutin välein pyyhälsi ohi bussipysäkillä seistessä ja parkkipaikkaa puhelimen kartalta etsiessä. Karttaa koluamalla löytyi lopulta leveämpi kohta, mutta kävelymatkaa Hyypiänmäen risteykseen tuli jonkin verran.

Luolalle oli lopulta kohtalaisen helppo löytää, vaikka vielä kokemattomana retkeilijänä vähän seikkailinkin ylimääräisiä mutkia oikeaa polkua etsiessäni. Paluumatkalla tuli todettua, että Hyypiänmäki-nimiseltä tieltä pääsee helppoa polkua pitkin suoraan kukkulalle ja jyrkänteen yläreunaan. Valitettavasti en vaan enää muista polusta muuta kuin, että se lähti Hyypiänmäki-tieltä vasemmalle Valkjärventien suunnasta tultaessa. 😅 Suosittelen tarkastamaan kartasta jyrkänteen sijainnin, sillä luola sijaitsee jyrkänteessä! Kävelimme kuitenkin Hyypiänmäen (kukkulan, ei tien) harjannetta pitkin sen toiseen äärilaitaan ja kiersimme alakautta luolalle. Loppumatkasta tuli hieman rämmittyä polkujen ulkopuolella. Tiedä sitten olisiko ollut ihan polkukin tarjolla. Muutamasta muusta ulkoilijasta päätellen toisestakin suunnasta olisi ehkä perille päässyt, mutta harjanteelta pystyi kuikuilemaan kivasti viereiselle Valkjärvelle.

Hyypiänmäen lippaluola on Keski-Uudenmaan suurin luola. Kuten jo totesinkin, en ollut itse nähnyt vastaavaa aiemmin. Olen toivottoman huono arvioimaan metrejä silmämääräisesti, mutta väittäisin pituutta kertyvän useampia kymmeniä metrejä. Jossakin taisi olla maininta yli 50 metristä, kun googlettelin tietoa luolasta ennen siellä vierailua. Korkeutta luolalla on sen verran, että pisinkin ihminen mahtuu vaivatta seisomaan suurimmassa osassa luolaa. Lipan syvyys on puolestaan muutamia metrejä. Luola sijaitsee jyrkänteen alla vielä kuitenkin kohtalaisen korkealla rinteessä. Sen suojista avautuu erinomainen laajakuva edessä olevaan metsään ja ainakin lehdettömään aikaan myös heti metsän takana siintäville peltoaukeille. Peltoaukeilla käyskenteli vierailumme aikana kauriita, joita kumpikin koirista katseli kiinnostuneina kameralle patsastellessaan. Helpotti omaa hommaani kameran toisella puolella. 😁

Olemattomasta talvesta huolimatta luolan katossa komeili paikoin yllättävän suuri määrä jääpuikkoja. Varsin vaatimattomia ja jo sulamassa olevia sellaisia toki. Yksi puu myös näytti siltä kuin sen oksilla olisi kasvanut naavamaiseen tapaan jääpuikkoja. Harmi, etten saanut siitä kelvollista kuvaa. Ympärilleen katselu herätti ilman muuta ajatuksen, että kuinka kiehtova luola voisikaan olla kunnollisena talvena! Pistinkin paikan korvan taakse siltä varalta, jos vaikka ensi talvi olisi Etelä-Suomessa tavanomaisempi. Olin jostain lukenut, että luolasta tai sen lähistöltä löytyy talvisin jääputouksia. Nytkin löysimme hetken etsittyämme yhden pikkuruisen jääputouksen poikasen ja sain kuin sainkin rastittua retkihaasteesta kohdan ”Retki jääputoukselle”. En nimittäin uskaltanut jättää tätä kohtaa haasteesta loppuvuoden vastuulle. 😜

Olimme liikenteessä koronakaranteenin alkamista edeltäneenä lauantaina. Kyseessä oli muistaakseni ensimmäinen keliltään kohtalaisen mukava eli lähes sateeton päivä vähään aikaan. Väkeä tuli vastaan yllättävän paljon siihen nähden kuinka ”keskellä ei mitään” paikka on. Olisimmekohan kohdanneet kolme tai neljä muuta seuruetta. Hyypiänmäen lippaluola on kuitenkin ehdottomasti kohde, joka kannattaa tulla kurkkaamaan hieman kauempaakin! Läheltä löytyy myös Pirunkellari-niminen rakoluola. Se on hieman vaikeammin tavoitettavissa ja maastoltaan haastavakulkuinen, mutta hyväjalkaisten kannattaa ehdottomasti käydä kurkistamassa se samalla reissulla. Kirjoittelen Pirunkellarista jossain vaiheessa oman julkaisunsa, jottei tämä julkaisu veny kuvien vuoksi järjettömän pitkäksi.