Käsi pystyyn: Kuka on kuullut joskus kommentteja kuinka näyttely- ja käyttölinjoja ei kannata sotkea keskenään, koska niillä ei ole mitään annettavaa toisilleen? Kuinka sekalinjaisia ei pitäisi jalostaa, koska ne eivät pese käyttölinjaisia kokeissa tai näyttelylinjaisia kehissä? Kuinka ne ovat kerta kaikkiaan kelvottomia rekisterikelpoisia sekarotuisia? 🙋🏼♀️
Törmäsin jokunen aika sitten graduun, jossa tarkasteltiin koirarotujen erilaistumista geneettisesti toisistaan erotettavissa oleviin osapopulaatioihin: Jalostuksen ja maantieteen vaikutus koirarotujen erilaistumisessa geneettisiksi osapopulaatioiksi (Sara Lampi, Itä-Suomen yliopisto, 2019). Osapopulaatioiden syntyä selittävät esimerkiksi maantieteelliset syyt ja kasvattajien erilaiset jalostusintressit. Tyypillisiä esimerkkejä näistä ovat toisissa roduissa tavattava jako käyttö- ja näyttelylinjaan; rotujen koko-, väri- ja turkinlaatumuunnokset sekä saman rodun joskus hyvinkin erilainen tyyppi eri mantereilla. Gradu tarjoaa mielenkiintoisen näkökulman aiheeseen:
”Koirarotujen jakautuminen sisäisiksi geneettisiksi osapopulaatioiksi on jalostuksen kannalta myönteinen uutinen: perinnöllisesti monimuotoisempia yksilöitä voidaan tuottaa hyödyntämällä oman rodun jalostusmateriaalia monipuolisemmin. Näin voidaan saavuttaa kohentuneita elinvoimaominaisuuksia ja alentunutta perinnöllisten sairauksien esiintyvyyttä ilman, että se vaatisi nykymuotoisen rotupuhtauteen perustuvan kenneljärjestelmän purkamista. Monimuotoisuuden lisääminen kuitenkin edellyttää, että jalostusmateriaalin liikkuvuutta eri maantieteellisten alueiden välillä lisättäisiin ja suosittaisiin nykyistä enemmän eri rotumuunnosten ja -linjojen välisiä risteytyksiä.”
Perinnöllinen monimuotoisuus ja miksi se on tärkeää?
Koira on monimuotoisuutta tarkasteltaessa mielenkiintoinen eliö: Koirarotujen ja erilaisten sekarotuisten kirjoa katsellessa on helppo ymmärtää, että lajina koira lienee yksi monimuotoisimmista – ellei jopa monimuotoisin ainakin kokoluokassaan. Rotutasolla tilanne on kuitenkin aivan päinvastainen ja perinnöllisen monimuotoisuuden vaaliminen lieneekin rotukoirajalostuksen suurin kompastuskivi. Geneettinen monimuotoisuus on asia, mitä ei välttämättä ole helppo ymmärtää tai varsinkaan sisäistää, mutta minkä pitäisi saada paljon, siis PALJON, nykyistä enemmän huomiota rotukoiramaailmassa.
Perinnöllisellä (geneettisellä) monimuotoisuudella eli muuntelulla tarkoitetaan perintöaineksen vaihtelua jonkin eliöiden muodostaman ryhmän, usein populaation (esim. koirarotu) tai lajin (esim. koira), keskuudessa. Suurin osa perinnöllisistä eroista ei näy yksilöiden ilmiasussa eli havaittavissa ominaisuuksissa. Muuntelu on perinnöllisyyden ja valinnan ohella yksi evoluutiobiologian kulmakivistä. Jalostus taas on keinotekoista valintaa, mikä perustuu ihmisten mieltymyksiin. Jotta ominaisuuksia voidaan jalostaa haluttuun suuntaan, niiden tulee olla perinnöllisiä ja jalostuksen kohteena olevassa populaatiossa tulee esiintyä muuntelua kyseisten ominaisuuksien suhteen. Riittävä perinnöllinen muuntelu on siis jalostuksen edellytys.
Monimuotoisella populaatiolla on laaja geenipooli, millä tarkoitetaan lajin tai populaation kaikkien geenien erilaisten muotojen eli alleelien joukkoa. Perinnöllisen monimuotoisuuden indikaattoreina voidaan käyttää muun muassa alleelirikkautta ja heterotsygotiaa. Alleelirikkaus kuvaa geenien rinnakkaisten muotojen (vaihtoehtoisten alleelien) esiintyvyyttä ja sen merkitys näkyy erityisesti populaatiotasolla, sillä alleelirikkaista populaatioista löytyy todennäköisemmin yksilöitä, jotka kykenevät geneettisesti sopeutumaan muuttuviin olosuhteisiin (tai jalostuspaineisiin). Heterotsygotia taas kuvaa genotyyppien monimuotoisuutta: niiden geeniparien prosentuaalista osuutta, joiden suhteen yksilö on heterotsygootti eli saanut kummaltakin vanhemmalta eri alleelin. Se suojaa yksilöä perinnöllisiltä sairauksilta ja on edullinen ominaisuus ainakin immuunipuolustuksen, elinvoimaisuuden ja lisääntymisominaisuuksien kannalta.
Lampi kertoo, että tuotanto- ja suorituskykyominaisuudet heikkenevät sukusiitoksen myötä, joten niihin perustuva valinta suosii välillisesti myös monimuotoisuutta. Koirien kohdalla valinta on kuitenkin kohdistunut valitettavasti paljolti anatomisiin ominaisuuksiin, minkä vuoksi koirat kärsivätkin sukusiitosdepressiosta tuotantoeläimiä enemmän. Sukusiitosdepressiolla tarkoitetaan elinvoiman yleistä heikkenemistä, mikä näkyy muun muassa lisääntymisongelmina, eliniän lyhentymisenä, vastustuskyvyn heikentymisenä ja autoimmuunisairauksien yleistymisenä. Sukusiitos vähentää myös heterotsygotiaa.
Rotukoirien dilemma
Koirarodut ovat syntyneet pienistä lähtöpopulaatioista, minkä vuoksi perustajavaikutus ja sattuma ovat vaikuttaneet niiden ominaisuuksiin voimakkaasti. Monet koirarodut ovat käyneet läpi useampia pullonkauloja. Osa roduista on esimerkiksi elvytetty muutamasta yksilöstä maailmansotien jälkeen. Pienen lähtöpopulaation vuoksi erilaistuminen on ollut jo lähtökohtaisesti nopeaa ja ihmisen tekemän jalostuksen aikaansaama voimakas valintapaine on vielä nopeuttanut sitä. Halutut geenimuodot on saatu matadorijalostuksen, sukusiitoksen ja voimakkaan linjaamisen avulla leviämään nopeasti populaatiossa. Lampi toteaa gradussaan, että kun koirarodun kaltaisessa suljetussa populaatiossa pyritään maksimaaliseen määrään huippuyksilöitä, menetetään väistämättä populaation geneettistä monimuotoisuutta ja sukusiitoksen määrä kasvaa sukupolvi sukupolvelta. Pahimmillaan rotu pirstoutuu vieläkin pienemmiksi osapopulaatioiksi maantieteellisten seikkojen ja erilaisten jalostusintressien vuoksi:
”Tyypillinen jalostuksen virhe on pyrkimys toistuvasti yhdistää kaikilta ominaisuuksiltaan huippuyksilöitä toisiinsa ja näin optimoida jälkeläisten ominaisuudet. Kuitenkin suljetussa populaatiossa tällainen menettely aiheuttaa suuren valintapaineen ja köyhdyttää kannan perinnöllistä monimuotoisuutta. Mikäli tähän vielä yhdistetään erilaiset käsitykset tavoiteltavista ominaisuuksista, niin tiettyä osajoukkoa ohjataan lisääntymään keskenään. Näin muodostuu osapopulaatioita, jotka ajan kuluessa eriytyvät toisistaan geneettisesti ja tavoiteltujen ominaisuuksien lisäksi myös haitalliset geenimuodot kumuloituvat niiden sisällä. Ilmiön tiedostaminen kannustaa myös tilanteen silmällä pitoon ja ennaltaehkäiseviin toimiin sisäisten ryhmittymien muodostumiseksi.”
Samaan geneettiseen osapopulaatioon kuuluvat yksilöt muistuttavat perimältään enemmän toisiaan kuin muita saman rodun yksilöitä. Erilaisten lisääntymisesteiden vuoksi populaatioiden sisällä syntyy osajoukkoja, jotka ajautuvat lisääntymään lähinnä keskenään ja muodostavat näin ennen pitkää osapopulaatioita. Lammen mukaan koirarotujen kohdalla lisääntymisesteen muodostavat syyt voidaan jakaa kahteen kategoriaan: maantieteelliseen sijaintiin ja jalostuksellisiin näkemyksiin, kuten ulkomuotoon ja käyttötarkoitukseen, perustuviin tekijöihin – ajan kuluessa nämä tekijät vielä limittyvät entistä suuremman vaikutuksen aiheuttaen. Geenivirta osapopulaatioiden välillä on rajoittunutta, mikä johtaa erilaistumiseen. Osapopulaatiot voivat siten erota toisistaan paitsi maantieteellisen sijaintinsa myös ulkonäkönsä ja geeniperimänsä osalta.
Lampi tutki kuuden koirarodun geneettistä erilaistumista osapopulaatioihin. Hän havaitsi tutkimuksessaan, että maantieteelliseen alkuperään perustuvia geneettisiä eroja esiintyi kaikilla roduilla, joilla asiaa pystyttiin tutkimaan. Käyttötarkoitukseen perustuvaa geneettistä erilaistumista löytyi labradorinnoutajista ja englanninvinttikoirista, lisäksi sitä on raportoitu aiemmin ainakin bordercollieilla. Rotumuunnoksia koskevilla jalostuksellisilla kriteereillä selittyvää geneettistä vaihtelua taas havaittiin belgianpaimenkoirilla ja suomenlapinkoiralla (valtalinja vs. paimensukuiset). Viitteitä useammasta geneettistä populaatiojakoa aiheuttavasta tekijästä löytyi neljältä rodulta. Osapopulaatiojako oli kaikilla tutkituilla roduilla niin selkeä ilmiö, että sen merkitystä tulisi tutkia tarkemmin ja esiintyvyyttä selvittää myös muilla roduilla.
Rotukoirajalostus kaipaa ennakkoluulottomuutta
Lammen mukaan sukusiitosasteen kasvua pyritään hillitsemään tällä hetkellä lähinnä suljettujen rotupopulaatioiden sisällä, sillä jähmeän byrokratian vuoksi roturisteytykset eli ulkosiitos ovat vielä marginaalinen keino. Tärkeimpiä jalostuksellisia ratkaisuja on riittävän suuren tehollisen populaatiokoon ylläpito. Tällä tarkoitetaan sitä, että lisääntyvien yksilöiden lukumäärä on riittävä ja jälkeläistuotanto jakautuu populaatiossa tasaisesti eri yksilöille. Toinen tärkeä tekijä olisi jalostusmateriaalin liikkuvuus eli koirarotujen sisälle ei saisi syntyä suljettuja osapopulaatioita, joiden välillä ei ole tai ei sallita geenivirtaa.
”Lyhytjännitteinen ja maksimaaliseen määrään huippuyksilöitä pyrkivä jalostus kaventaa jalostuspohjaa ja muodostaa rotuun sisäisiä ryhmittymiä. Rodunsisäisten linjaristeytysten esteenä on monesti kasvattajien pelko siitä, etteivät risteytysjälkeläiset vastaa kummankaan linjan standardeja. Todellisuudessa pentueen sisältä löytyy todennäköisesti enemmän vaihtelua jalostusominaisuuksien suhteen kuin puhdaslinjaisista pentueista ja jatkojalostukseen tulisi valita parhaiten haluttua standardia vastaavat yksilöt. Esimerkiksi näyttelylinjaisen ja käyttölinjaisen labradorinnoutajan risteytyksellä ei ole perusteltua tavoitella pentueellista muoto- ja käyttövalioita tai pentuetta, joista jokainen on ominaisuuksiensa suhteen välimalli vanhemmistaan. Sen sijaan tulisi seurata yksilöiden kehitystä ja takaisinristeyttää parhaiten standardeihin vastaavat yksilöt lähtöpopulaatioon.
Tässä tutkimuksessa ilmeni labradorinnoutajalla esiintyvän linjojen välisiä risteytyksiä, mutta esimerkiksi englanninvinttikoiralla rata- ja näyttelylinjat ovat täysin eriytyneet. Linjojen välisiä risteytyksiä hyödyntävä jalostus vaatii suunnitelmallisuutta ja kärsivällisyyttä – etenkin tilanteissa, jossa nämä osapopulaatiot ovat ehtineet muodostua ominaisuuksiltaan huomattavan erilaisiksi. Osapopulaatiojakoa keventävät toimenpiteet kuitenkin ylläpitävät monimuotoista jalostuspohjaa ja ehkäisevät perinnöllisten ongelmien rikastumista osaan populaatiota. Jalostusstandardeista ei kuitenkaan tarvitse luopua tai koko kannan tule olla ominaisuuksiltaan tasalaatuinen, mutta säännöllinen geenivirta osapopulaatiosta toiseen ylläpitää terveyttä ja myös mahdollistaa kestävän valinnan osapopulaation sisällä.”
Samalla esimerkiksi geenitestit tulisi Lammen mukaan mieltää geneettisen monimuotoisuuden ylläpitoa tukeviksi työkaluiksi – ei suinkaan jalostusmateriaalia karsiviksi välineiksi. Geenitestien ansiosta sairausgeenien kantajia voidaan yhdistää harkitusti ja turvallisesti terveiksi testattuihin yksilöihin. Tämä mahdollistaa aiempaa monipuolisemman jalostuspohjan käyttämisen, sillä geenitestien puuttuessa erityisesti vakavien sairauksien kohdalla joudutaan karsimaan jopa kokonaisia sukulinjoja pois jalostuskäytöstä. Raakalla kädellä tehdyssä karsinnassa menetetään aina myös paljon tervettä, jalostuskelpoista materiaalia. Lisäksi jalostusratkaisut pitäisi kuuleman nykyistä useammin hahmottaa yksittäisten pentueiden sijaan osana koko rodun tulevaisuuden määrittelevää kokonaisuutta.
Geneettisiin osapopulaatioihin liittyvä tutkimus tarjoaa siis tulevaisuudessa keinon löytää monipuolista jalostusmateriaalia rodun sisältä. Toisaalta se auttaa tunnistamaan myös roturisteytyksiä vaativat populaatiot eli ne rodut, joissa yksilöt ovat geneettisesti keskenään hyvin samankaltaisia. Lisätutkimusta tarvitaan kuitenkin vielä monella saralla, esimerkiksi osapopulaatiojaon käytännön merkitys roduille on vielä suuresti avoinna. Lisäksi täytyy luoda indikaattoreita, jotka auttavat hahmottamaan milloin osapopulaatiojaon purkaminen on tarpeen ja ennustavat toimenpiteiden vaikutuksia. Lisätutkimukset edellyttävät tarkkaa taustamuuttujien kartoitusta, muun muassa tietoa yksilöiden terveysominaisuuksista, yksilöiden välisistä sukulaisuussuhteista, rodun jalostushistoriasta ja perinnöllisistä ominaisuuksista. Osapopulaatiotutkimus on kuitenkin potentiaalinen keino edistää rotukoirien terveyteen ja hyvinvointiin tähtäävää jalostusta.
”Tutkimustiedon ohella puhdasrotuisten koirien jalostus kaipaakin ennakkoluulottomuutta. Merkittävimmätkin tutkimustulokset ovat hyödyttömiä, mikäli jalostusta toteutetaan ainoastaan sille määritellyn säännöstön kautta. Tiukat ja nurkkakuntaiset jalostuskriteerit ovat ongelma monimuotoisuudelle jo itsessään, mutta erityisen ongelmallista on, mikäli on olemassa jalostussäädöksiä, jotka rajoittavat monipuolista jalostusta periaatteen tasolla.”
Jutun ensisijaisena lähteenä Sara Lammen maisteritutkielma Jalostuksen ja maantieteen vaikutus koirarotujen erilaistumisessa geneettisiksi osapopulaatioiksi (Itä-Suomen yliopisto, Ympäristö- ja biotieteiden laitos, 2019)