Mitä sairaat koirat ovat opettaneet rodun valinnasta

Meinasin raapustaa Maininki.netin puolelle päivityksen ”Mistä tunnistat sä kelpo kasvattajan?” -jutusta, mutta totesin, ettei minulla itse asiassa ole juurikaan korjattavaa tai lisättävää tuohon. Allekirjoitan sen pitkälti tuollaisenaan edelleen. Koen olleeni sprinkkujeni kasvattajien suhteen onnekas, vaikka kohdalle osui taas kroonisesti sairas koira. Ensin Norpan ja sittemmin Muikun sairastuminen ovat kuitenkin saaneet punnitsemaan uudelleen prioriteetteja, mitä tulee koirarodun valintaan jatkossa.

Landseer on ollut minulle Se Rotu, josta olen haaveillut yli puolet elämästäni. Ennen ensimmäistä koiraa olin varma, että se tulee olemaan lansu tai ei mitään. Jättirodussa on kuitenkin haasteensa, minkä vuoksi olen päätynyt muihin rotuihin. Koirallisia vuosia tulee ihan kohta täyteen kymmenen ja pakko myöntää, etten ehkä olekaan ihan niin rotu-uskollinen kuin olin kuvitellut. 😄 Sydän sykkii edelleen hieman erityisemmin lansuille ja olen tykästynyt molempiin omistamiini rotuihin, mutta pystyn hyvin kuvittelemaan monista muistakin roduista löytyvän itselleni sopivia yksilöitä. Koen kuitenkin löytäneeni kriteereihini ja käteeni sopivimman koiratyypin akselilta noutajat, ylösajavat, vesikoirat ja spanielityyppiset seisojat. Lansut ja nöffit miellän eräänlaisiksi jättiversioiksi näistä – tälle löytynee perusteensa rotujen historiastakin.

Seura- ja harrastelukoiraa etsivänä olen päätynyt näyttelylinjaisiin koiriin, koska varsinkaan vahvasti metsästyskäyttöön jalostettujen rotujen tai linjojen ottaminen ei tunnu oikealta ratkaisulta – jos niitä edes metsästämättömään kotiin myytäisiinkään. Tämän myötä huomaan kuitenkin eksyneeni omaan makuuni turhan ulkomuotokeskeiseen maailmaan. Kaikki toki kertovat luonteen ja terveyden tärkeimmiksi asioiksi, mutta teot eivät aina puhu väitteen puolesta: Jalostuskoirilla on vain näyttelytuloksia ja vaaditut minimiterveystutkimukset, ehkä muotovalionarvon kannalta pakollinen taipumuskoe. Avoimia terveystietokantoja tai sairauslistoja ei ole. Myöskin käyttäytymisen jalostustarkastuksen, MH-luonnekuvauksen ja/tai luonnetestin ihanneprofiilit puuttuvat eli ei ole välttämättä mitään objektiivista työkalua seurata ja tilastoida luonteita. Samoja haasteita, jos ei jopa vielä suuremmissakin määrin, taitaa tosin olla monilla muilla varsinaisiksi seurakoiriksi luetuilla roduillakin. Noutajilla ja spanieleilla on sentään edes taipparit jonkinmoisena työkaluna.

Niin Norpan kuin Muikunkin sairastumisen myötä olen törmännyt samaan todella turhauttavaan kaavaan: Useampi eläinlääkäri kertoo, että sinulla on käsissäsi sille nimenomaiselle sairaudelle tyypillinen potilas. Siis, että tyypillinen kinnernivelen osteokondroosia sairastava potilas on labbis tai että sprinkuilla tavataan kroonista hepatiittia useammin kuin koirilla keskimäärin. Samaan aikaan kuulet kuitenkin rodun parista kommentteja huonosta tuurista, harvinaisesta sairaudesta ja siitä, että rotu on perusterve tai ei sen sairaampi kuin muutkaan. Pieni ristiriita siis siinä, mitä sinulle kerrotaan hoitavien eläinlääkäreiden ja toisaalta rotuväen toimesta. Jos ihan rehellisiä ollaan, niin tuntuu ongelmien ja sairaiden koirien omistajien kokemusten vähättelyltä. Mitä tulee huonoon tuuriin, niin Jiipin spondaria pidän epäonnena, koska selkävaivat eivät ole ilmeisesti sprinkuissa kovinkaan yleisiä. Sen sijaan kinnernivelen osteokondroosi labbiksilla ja krooninen hepatiitti sprinkuilla ovat sellaisia ongelmia, jotka nimenomaan todennäköisyyksien valossa osuvat kyseisten rotujen edustajan kohdalle keskimääräistä useammin. Siksi ne myös lukeutuvat niiden ongelmien joukkoon, joihin kyseisissä roduissa pitäisi mielestäni kiinnittää aktiivisesti huomiota. Sekä kinnernivelten osteokondroosin että sprinkkujen kroonisen hepatiitin kohdalla vielä sekin seikka, että kumpikaan ei ole myöskään ennusteeltaan imartelevimmasta päästä sairauksia.

Kaikkeen edelliseen peilaten aion jatkossa valikoida rotuja, joissa näen tehtävän konkreettisia toimenpiteitä luonteen ja terveyden eteen. Sellaisia ovat muun muassa julkiset sairauslistat ja avoimet terveystietokannat; käyttäytymisen jalostustarkastuksen, MH-luonnekuvauksen ja/tai luonnetestin ihanneprofiilit; yhteistyökuviot tutkimusryhmien kanssa sekä roturisteytykset tai ainakin myötämielinen suhtautuminen niihin. Ongelmien tunnistaminen ja ennen kaikkea tunnustaminen ovat nimittäin nähdäkseni edellytys sille, että mitään aidosti terveyttä tai luonnetta parantavaa jalostustyötä pystytään tekemään. Kroonisesta hepatiitista lueskellessa minuun on tehnyt vaikutuksen esimerkiksi dobermannien rotujärjestö, vaikka dobberia en voisi itselleni kuvitella: Dobermanneilla sairaudet on luokiteltu vakavuuden mukaan kolmeen eri luokkaan ja rodun krooninen hepatiitti lukeutuu vakavimpien, huonosti hoitoon vastaavien ja kuolemaan johtavien sairauksien joukkoon. Oireilevia koiria tavataan nykyään kuuleman harvoin, mutta silti sairautta pidetään vakavana ja tilannetta seurataan ALAT-arvojen avulla. Rotujärjestö on asettanut tavoitteeksi, että puolet populaatiosta tutkittaisiin ja myös iäkkäämmiltä koirilta otettaisiin näytteitä. Tutkimusten myötä on huomattu, että osa dobermanneista sairastaa kroonista hepatiittia oireettomana. ALAT-arvo on myös viety PEVISAan eli se on tutkittava jalostuskoirilta ja kohonneita arvoja omaavia koiria ei saa käyttää jalostukseen ennen kuin arvot ovat normalisoituneet tai syy kohonneille arvoille löydetty.

Olennaista on toki myös se, että rodun edustajia terveystutkitaan ja esimerkiksi luonnekuvataan aktiivisesti. Omien koirien kohdalla nämä ovat itsestäänselviä asioita, joten miksei niitä korostaisi myös rotuvalinnassa. Rotujärjestöjen tai rotua harrastavien yhdistysten aktiivisuus näyttäisi olevan tässä keskeisessä roolissa. Muutaman joukkoterveystarkastuksen järjestäneenä ja siitä pitäneenä olen valmis kantamaan tällä saralla oman korteni kekoon, kunhan löydän piirit, joissa koen tällaista panosta arvostettavan. Olen myös siinä määrin kyllästynyt linjajakoihin ja sen toisen linjan tai sekalinjaisten mollaamiseen, että saa nähdä tuleeko itselle vielä rotuja, joissa linjajako elää vahvana. Jos pääsen jonain päivänä toteuttamaan haaveen tavoitteellisesta pelastuskoirasta, niin käyttölinjaiset noutajat houkuttavat kyllä monipuolisuutensa vuoksi. Niiden parista löytyy juurikin monipuolisuutta arvostavaa väkeä ja käyttö-/sekalinjaisten jalostuskriteerit ovat mielestäni yleensä keskimäärin terveemmällä pohjalla kuin näyttelylinjaisten, vaikkei se toki riipu linjaisuudesta.

Tämän jaarittelun voisi ehkä tiivistää niin, että olen aiemmin etsinyt mahdollisimman tervettä rotua, mutta ehkäpä kyse ei olekaan sellaisen löytämisestä. Terveimmän etsimisen sijaan lienee parempi kiinnittää huomiota siihen, miten eri rotujen parissa suhtaudutaan hyvinvointia heikentäviin terveys- ja luonneongelmiin tai muihin negatiivisiin puoliin: Isketäänkö ne heti kättelyssä rodusta kiinnostuneen eteen, joutuuko tietoa kovasti kaivelemaan esiin, väistetäänkö kysymys piiloutumalla sellaisten termien taakse kuin ”perusterve” tai ”ei sen sairaampi kuin muutkaan” taikka selitetäänkö asiat esimerkiksi omistajien syyksi tai rotuominaisuuksiksi. Puheissa kaikki nostavat luonteen ja terveyden tärkeimmiksi asioiksi, mutta näkyykö se myös käytännön tasolla teoissa ja valinnoissa. Nappasin vanhan blogin puolella käyttämäni lainauksen tähän. Lainauksessa puhutaan kasvattajista, mutta saman ajatusmaailman toivoisin kohtaavani myös laajemmin rotutasolla:

”Toinen asia on liika objektiivisuus. Kun asia ei kosketa ihmistä, se ei kosketa. Sitä ei silloin voi kutsua välinpitämättömyydeksi tai vastuuttomuudeksi, se on vaan merkki siitä että asia ei ole päässyt vielä edes käsittelyasteelle. — Ei muovipussien pohjien kestävyys ole mikään juttu mikä mulle kuuluisi, paitsi sitten kun se pettää ja jotakin tippuu varpaille niin että sattuu. Yksi tärkeä taito koiramaailmassa on oppia oppimaan muidenkin kuin oman kantapäänsä kautta. —

 

Siinä vaiheessa kun kasvattaja kuuntelee harrastajia ja ottaa vakavasti sen tiedon ja palautteen joka sieltä päin tulee, silloin minun asteikollani kasvattaja muuttuu omalla asteikollaan hyvästä kasvattajasta loistavaksi kasvattajaksi, jonka jalostustyötä uskaltaisin tukea seuraavalla isolla lottolapullani joka määrittää sen, minkälaista maisemaa katselen sitten kun pääsen seuraavan koirani pään sisään.” – Elli Kinnunen (jo kadonneesta artikkelista ”Miksi hyvät kasvattajat kasvattavat rikkinäisiä koiria?”)