Hyvä paha linjajako

Käsi pystyyn: Kuka on kuullut joskus kommentteja kuinka näyttely- ja käyttölinjoja ei kannata sotkea keskenään, koska niillä ei ole mitään annettavaa toisilleen? Kuinka sekalinjaisia ei pitäisi jalostaa, koska ne eivät pese käyttölinjaisia kokeissa tai näyttelylinjaisia kehissä? Kuinka ne ovat kerta kaikkiaan kelvottomia rekisterikelpoisia sekarotuisia? 🙋🏼‍♀️

Törmäsin jokunen aika sitten graduun, jossa tarkasteltiin koirarotujen erilaistumista geneettisesti toisistaan erotettavissa oleviin osapopulaatioihin: Jalostuksen ja maantieteen vaikutus koirarotujen erilaistumisessa geneettisiksi osapopulaatioiksi (Sara Lampi, Itä-Suomen yliopisto, 2019). Osapopulaatioiden syntyä selittävät esimerkiksi maantieteelliset syyt ja kasvattajien erilaiset jalostusintressit. Tyypillisiä esimerkkejä näistä ovat toisissa roduissa tavattava jako käyttö- ja näyttelylinjaan; rotujen koko-, väri- ja turkinlaatumuunnokset sekä saman rodun joskus hyvinkin erilainen tyyppi eri mantereilla. Gradu tarjoaa mielenkiintoisen näkökulman aiheeseen:

”Koirarotujen jakautuminen sisäisiksi geneettisiksi osapopulaatioiksi on jalostuksen kannalta myönteinen uutinen: perinnöllisesti monimuotoisempia yksilöitä voidaan tuottaa hyödyntämällä oman rodun jalostusmateriaalia monipuolisemmin. Näin voidaan saavuttaa kohentuneita elinvoimaominaisuuksia ja alentunutta perinnöllisten sairauksien esiintyvyyttä ilman, että se vaatisi nykymuotoisen rotupuhtauteen perustuvan kenneljärjestelmän purkamista. Monimuotoisuuden lisääminen kuitenkin edellyttää, että jalostusmateriaalin liikkuvuutta eri maantieteellisten alueiden välillä lisättäisiin ja suosittaisiin nykyistä enemmän eri rotumuunnosten ja -linjojen välisiä risteytyksiä.”

Perinnöllinen monimuotoisuus ja miksi se on tärkeää?

Koira on monimuotoisuutta tarkasteltaessa mielenkiintoinen eliö: Koirarotujen ja erilaisten sekarotuisten kirjoa katsellessa on helppo ymmärtää, että lajina koira lienee yksi monimuotoisimmista – ellei jopa monimuotoisin ainakin kokoluokassaan. Rotutasolla tilanne on kuitenkin aivan päinvastainen ja perinnöllisen monimuotoisuuden vaaliminen lieneekin rotukoirajalostuksen suurin kompastuskivi. Geneettinen monimuotoisuus on asia, mitä ei välttämättä ole helppo ymmärtää tai varsinkaan sisäistää, mutta minkä pitäisi saada paljon, siis PALJON, nykyistä enemmän huomiota rotukoiramaailmassa.

Perinnöllisellä (geneettisellä) monimuotoisuudella eli muuntelulla tarkoitetaan perintöaineksen vaihtelua jonkin eliöiden muodostaman ryhmän, usein populaation (esim. koirarotu) tai lajin (esim. koira), keskuudessa. Suurin osa perinnöllisistä eroista ei näy yksilöiden ilmiasussa eli havaittavissa ominaisuuksissa. Muuntelu on perinnöllisyyden ja valinnan ohella yksi evoluutiobiologian kulmakivistä. Jalostus taas on keinotekoista valintaa, mikä perustuu ihmisten mieltymyksiin. Jotta ominaisuuksia voidaan jalostaa haluttuun suuntaan, niiden tulee olla perinnöllisiä ja jalostuksen kohteena olevassa populaatiossa tulee esiintyä muuntelua kyseisten ominaisuuksien suhteen. Riittävä perinnöllinen muuntelu on siis jalostuksen edellytys.

Monimuotoisella populaatiolla on laaja geenipooli, millä tarkoitetaan lajin tai populaation kaikkien geenien erilaisten muotojen eli alleelien joukkoa. Perinnöllisen monimuotoisuuden indikaattoreina voidaan käyttää muun muassa alleelirikkautta ja heterotsygotiaa. Alleelirikkaus kuvaa geenien rinnakkaisten muotojen (vaihtoehtoisten alleelien) esiintyvyyttä ja sen merkitys näkyy erityisesti populaatiotasolla, sillä alleelirikkaista populaatioista löytyy todennäköisemmin yksilöitä, jotka kykenevät geneettisesti sopeutumaan muuttuviin olosuhteisiin (tai jalostuspaineisiin). Heterotsygotia taas kuvaa genotyyppien monimuotoisuutta: niiden geeniparien prosentuaalista osuutta, joiden suhteen yksilö on heterotsygootti eli saanut kummaltakin vanhemmalta eri alleelin. Se suojaa yksilöä perinnöllisiltä sairauksilta ja on edullinen ominaisuus ainakin immuunipuolustuksen, elinvoimaisuuden ja lisääntymisominaisuuksien kannalta.

Lampi kertoo, että tuotanto- ja suorituskykyominaisuudet heikkenevät sukusiitoksen myötä, joten niihin perustuva valinta suosii välillisesti myös monimuotoisuutta. Koirien kohdalla valinta on kuitenkin kohdistunut valitettavasti paljolti anatomisiin ominaisuuksiin, minkä vuoksi koirat kärsivätkin sukusiitosdepressiosta tuotantoeläimiä enemmän. Sukusiitosdepressiolla tarkoitetaan elinvoiman yleistä heikkenemistä, mikä näkyy muun muassa lisääntymisongelmina, eliniän lyhentymisenä, vastustuskyvyn heikentymisenä ja autoimmuunisairauksien yleistymisenä. Sukusiitos vähentää myös heterotsygotiaa.

Rotukoirien dilemma

Koirarodut ovat syntyneet pienistä lähtöpopulaatioista, minkä vuoksi perustajavaikutus ja sattuma ovat vaikuttaneet niiden ominaisuuksiin voimakkaasti. Monet koirarodut ovat käyneet läpi useampia pullonkauloja. Osa roduista on esimerkiksi elvytetty muutamasta yksilöstä maailmansotien jälkeen. Pienen lähtöpopulaation vuoksi erilaistuminen on ollut jo lähtökohtaisesti nopeaa ja ihmisen tekemän jalostuksen aikaansaama voimakas valintapaine on vielä nopeuttanut sitä. Halutut geenimuodot on saatu matadorijalostuksen, sukusiitoksen ja voimakkaan linjaamisen avulla leviämään nopeasti populaatiossa. Lampi toteaa gradussaan, että kun koirarodun kaltaisessa suljetussa populaatiossa pyritään maksimaaliseen määrään huippuyksilöitä, menetetään väistämättä populaation geneettistä monimuotoisuutta ja sukusiitoksen määrä kasvaa sukupolvi sukupolvelta. Pahimmillaan rotu pirstoutuu vieläkin pienemmiksi osapopulaatioiksi maantieteellisten seikkojen ja erilaisten jalostusintressien vuoksi:

”Tyypillinen jalostuksen virhe on pyrkimys toistuvasti yhdistää kaikilta ominaisuuksiltaan huippuyksilöitä toisiinsa ja näin optimoida jälkeläisten ominaisuudet. Kuitenkin suljetussa populaatiossa tällainen menettely aiheuttaa suuren valintapaineen ja köyhdyttää kannan perinnöllistä monimuotoisuutta. Mikäli tähän vielä yhdistetään erilaiset käsitykset tavoiteltavista ominaisuuksista, niin tiettyä osajoukkoa ohjataan lisääntymään keskenään. Näin muodostuu osapopulaatioita, jotka ajan kuluessa eriytyvät toisistaan geneettisesti ja tavoiteltujen ominaisuuksien lisäksi myös haitalliset geenimuodot kumuloituvat niiden sisällä. Ilmiön tiedostaminen kannustaa myös tilanteen silmällä pitoon ja ennaltaehkäiseviin toimiin sisäisten ryhmittymien muodostumiseksi.”

Samaan geneettiseen osapopulaatioon kuuluvat yksilöt muistuttavat perimältään enemmän toisiaan kuin muita saman rodun yksilöitä. Erilaisten lisääntymisesteiden vuoksi populaatioiden sisällä syntyy osajoukkoja, jotka ajautuvat lisääntymään lähinnä keskenään ja muodostavat näin ennen pitkää osapopulaatioita. Lammen mukaan koirarotujen kohdalla lisääntymisesteen muodostavat syyt voidaan jakaa kahteen kategoriaan: maantieteelliseen sijaintiin ja jalostuksellisiin näkemyksiin, kuten ulkomuotoon ja käyttötarkoitukseen, perustuviin tekijöihin – ajan kuluessa nämä tekijät vielä limittyvät entistä suuremman vaikutuksen aiheuttaen. Geenivirta osapopulaatioiden välillä on rajoittunutta, mikä johtaa erilaistumiseen. Osapopulaatiot voivat siten erota toisistaan paitsi maantieteellisen sijaintinsa myös ulkonäkönsä ja geeniperimänsä osalta.

Lampi tutki kuuden koirarodun geneettistä erilaistumista osapopulaatioihin. Hän havaitsi tutkimuksessaan, että maantieteelliseen alkuperään perustuvia geneettisiä eroja esiintyi kaikilla roduilla, joilla asiaa pystyttiin tutkimaan. Käyttötarkoitukseen perustuvaa geneettistä erilaistumista löytyi labradorinnoutajista ja englanninvinttikoirista, lisäksi sitä on raportoitu aiemmin ainakin bordercollieilla. Rotumuunnoksia koskevilla jalostuksellisilla kriteereillä selittyvää geneettistä vaihtelua taas havaittiin belgianpaimenkoirilla ja suomenlapinkoiralla (valtalinja vs. paimensukuiset). Viitteitä useammasta geneettistä populaatiojakoa aiheuttavasta tekijästä löytyi neljältä rodulta. Osapopulaatiojako oli kaikilla tutkituilla roduilla niin selkeä ilmiö, että sen merkitystä tulisi tutkia tarkemmin ja esiintyvyyttä selvittää myös muilla roduilla.

Rotukoirajalostus kaipaa ennakkoluulottomuutta

Lammen mukaan sukusiitosasteen kasvua pyritään hillitsemään tällä hetkellä lähinnä suljettujen rotupopulaatioiden sisällä, sillä jähmeän byrokratian vuoksi roturisteytykset eli ulkosiitos ovat vielä marginaalinen keino. Tärkeimpiä jalostuksellisia ratkaisuja on riittävän suuren tehollisen populaatiokoon ylläpito. Tällä tarkoitetaan sitä, että lisääntyvien yksilöiden lukumäärä on riittävä ja jälkeläistuotanto jakautuu populaatiossa tasaisesti eri yksilöille. Toinen tärkeä tekijä olisi jalostusmateriaalin liikkuvuus eli koirarotujen sisälle ei saisi syntyä suljettuja osapopulaatioita, joiden välillä ei ole tai ei sallita geenivirtaa.

”Lyhytjännitteinen ja maksimaaliseen määrään huippuyksilöitä pyrkivä jalostus kaventaa jalostuspohjaa ja muodostaa rotuun sisäisiä ryhmittymiä. Rodunsisäisten linjaristeytysten esteenä on monesti kasvattajien pelko siitä, etteivät risteytysjälkeläiset vastaa kummankaan linjan standardeja. Todellisuudessa pentueen sisältä löytyy todennäköisesti enemmän vaihtelua jalostusominaisuuksien suhteen kuin puhdaslinjaisista pentueista ja jatkojalostukseen tulisi valita parhaiten haluttua standardia vastaavat yksilöt. Esimerkiksi näyttelylinjaisen ja käyttölinjaisen labradorinnoutajan risteytyksellä ei ole perusteltua tavoitella pentueellista muoto- ja käyttövalioita tai pentuetta, joista jokainen on ominaisuuksiensa suhteen välimalli vanhemmistaan. Sen sijaan tulisi seurata yksilöiden kehitystä ja takaisinristeyttää parhaiten standardeihin vastaavat yksilöt lähtöpopulaatioon.

 

Tässä tutkimuksessa ilmeni labradorinnoutajalla esiintyvän linjojen välisiä risteytyksiä, mutta esimerkiksi englanninvinttikoiralla rata- ja näyttelylinjat ovat täysin eriytyneet. Linjojen välisiä risteytyksiä hyödyntävä jalostus vaatii suunnitelmallisuutta ja kärsivällisyyttä – etenkin tilanteissa, jossa nämä osapopulaatiot ovat ehtineet muodostua ominaisuuksiltaan huomattavan erilaisiksi. Osapopulaatiojakoa keventävät toimenpiteet kuitenkin ylläpitävät monimuotoista jalostuspohjaa ja ehkäisevät perinnöllisten ongelmien rikastumista osaan populaatiota. Jalostusstandardeista ei kuitenkaan tarvitse luopua tai koko kannan tule olla ominaisuuksiltaan tasalaatuinen, mutta säännöllinen geenivirta osapopulaatiosta toiseen ylläpitää terveyttä ja myös mahdollistaa kestävän valinnan osapopulaation sisällä.”

Samalla esimerkiksi geenitestit tulisi Lammen mukaan mieltää geneettisen monimuotoisuuden ylläpitoa tukeviksi työkaluiksi – ei suinkaan jalostusmateriaalia karsiviksi välineiksi. Geenitestien ansiosta sairausgeenien kantajia voidaan yhdistää harkitusti ja turvallisesti terveiksi testattuihin yksilöihin. Tämä mahdollistaa aiempaa monipuolisemman jalostuspohjan käyttämisen, sillä geenitestien puuttuessa erityisesti vakavien sairauksien kohdalla joudutaan karsimaan jopa kokonaisia sukulinjoja pois jalostuskäytöstä. Raakalla kädellä tehdyssä karsinnassa menetetään aina myös paljon tervettä, jalostuskelpoista materiaalia. Lisäksi jalostusratkaisut pitäisi kuuleman nykyistä useammin hahmottaa yksittäisten pentueiden sijaan osana koko rodun tulevaisuuden määrittelevää kokonaisuutta.

Geneettisiin osapopulaatioihin liittyvä tutkimus tarjoaa siis tulevaisuudessa keinon löytää monipuolista jalostusmateriaalia rodun sisältä. Toisaalta se auttaa tunnistamaan myös roturisteytyksiä vaativat populaatiot eli ne rodut, joissa yksilöt ovat geneettisesti keskenään hyvin samankaltaisia. Lisätutkimusta tarvitaan kuitenkin vielä monella saralla, esimerkiksi osapopulaatiojaon käytännön merkitys roduille on vielä suuresti avoinna. Lisäksi täytyy luoda indikaattoreita, jotka auttavat hahmottamaan milloin osapopulaatiojaon purkaminen on tarpeen ja ennustavat toimenpiteiden vaikutuksia. Lisätutkimukset edellyttävät tarkkaa taustamuuttujien kartoitusta, muun muassa tietoa yksilöiden terveysominaisuuksista, yksilöiden välisistä sukulaisuussuhteista, rodun jalostushistoriasta ja perinnöllisistä ominaisuuksista. Osapopulaatiotutkimus on kuitenkin potentiaalinen keino edistää rotukoirien terveyteen ja hyvinvointiin tähtäävää jalostusta.

”Tutkimustiedon ohella puhdasrotuisten koirien jalostus kaipaakin ennakkoluulottomuutta. Merkittävimmätkin tutkimustulokset ovat hyödyttömiä, mikäli jalostusta toteutetaan ainoastaan sille määritellyn säännöstön kautta. Tiukat ja nurkkakuntaiset jalostuskriteerit ovat ongelma monimuotoisuudelle jo itsessään, mutta erityisen ongelmallista on, mikäli on olemassa jalostussäädöksiä, jotka rajoittavat monipuolista jalostusta periaatteen tasolla.”

Kuvat © Ellen Levy Finch, Jurriaan Schulman, Pedro Lopez & PxHere)
Englanninspringerspanieli voisi olla mielenkiintoinen rotu tutkia osapopulaatioita. Näillä kun on ainakin amerikkalaista näyttelylinjaa, eurooppalaista näyttelylinjaa ja käyttölinjaa enkä tiedä löytyykö vielä lisää muitakin mahdollisia osapopulaatioita. Briteissä käyttölinjan sisällä on kuuleman kahta koiratyyppiä: pienempiä, matalaraajaisempia ja nopeampia koiria (ilmeisesti koekoirina suositumpia) sekä suurempia ja korkearaajaisempia koiria.

Jutun ensisijaisena lähteenä Sara Lammen maisteritutkielma Jalostuksen ja maantieteen vaikutus koirarotujen erilaistumisessa geneettisiksi osapopulaatioiksi (Itä-Suomen yliopisto, Ympäristö- ja biotieteiden laitos, 2019)

Muikun krooninen hepatiitti

Meidän elämämme mullistui päivälleen vuosi sitten, kun Muikulla (Korpitassun Aquata) diagnosoitiin englanninspringerspanieleilla esiintyvä krooninen hepatiitti eli maksatulehdus. En ole blogin puolella asiasta vielä mitään maininnut, paitsi avoimuuden puolesta liputtaakseni lisäsin Muikun tietoihin tuon diagnoosin, joten vuosipäivä on hyvä tilaisuus avata Muikun polkua diagnoosiin. Ehkä joku muu voi tulevaisuudessa hyötyä kokemuksemme sanoittamisesta julki, koska eläinlääkäreiden puheiden perusteella tämä ei kuitenkaan ole mitenkään tuntematon asia sprinkkujen kohdalla ja Muikun diagnoosista julkisesti puhumalla olenkin ikävä kyllä löytänyt useampia kohtalotovereita. Käyn tässä julkaisussa läpi perusasioita kroonisesta hepatiitista ja sprinkuilla tavattavasta muodosta, mutta aion keskittyä meidän tarinaamme ja esitellä itse sairautta tarkemmin omassa jutussaan jossain vaiheessa.

Kaikki alkoi lokakuussa 2021, kun kiinnitin huomiota siihen, että Muikku oli oksentanut joitakin kertoja muutamien viikkojen aikana. Koira oli kuitenkin muutoin täysin normaalivointinen ja oksentamista esiintyi sen verran harvakseltaan, aluksi lähinnä puruherkkupäivinä, että se olisi voinut mennä koirien normaalin oksennusrefleksin piikkiin. Luiden, suurikokoisten tablettien yms. oksentaminen on nimittäin monien lihansyöjien, myös koiraeläinten, kohdalla normaalia ravinnonseulontaa eikä aina oire sairaudesta tai epäsopivasta ravinnosta (farmasian opintoihin kuuluvalla eläinlääkekurssilla opittua). Muikun kohdalla huolestuin kuitenkin siksi, että se ei ollut aiemmin elämässään juurikaan oksennellut eikä muutenkaan oireillut vatsaansa. Kun se sitten kertaalleen oksensi pelkästään omaa ruokaa saatuaan, varasin eläinlääkäriajan.

Suuntasimme marraskuun 2021 alkupuolella heti sisätautiosaamista omaavalle asemalle, mutta koiran normaalin yleisvoinnin ja varsin harvakseltaan esiintyneen oksentelun vuoksi päädyimme aluksi oireenmukaiseen närästyksen hoitamiseen. Edelleen näin jälkikäteenkin ajateltuna todennäköisin vaihtoehto ja siten perusteltu päätös. Ruokavalio muutettiin raa’asta kypsennetyksi ja luullinen liha tiputettiin pois. Muikku sai myös närästys- ja pahoinvointilääkkeet. Eläinlääkäri totesi, että jos oksentelu pahenee tai palaa lääkekuurien jälkeen, niin seuraavana on sitten mietittävä vatsalaukun ja ohutsuolen tähystystä, ultraa ja verikokeita. Tällä käynnillä kuulin ensimmäistä kertaa siitä, että englanninspringerspanieleilla tavataan keskimääräistä useammin maksatulehdusta, mutten vielä sen kummemmin rekisteröinyt asiaa. Muikku oksensi eläinlääkärikäynnin jälkeen ja kaksi kertaa seuraavan 1,5 viikon aikana, joista jälkimmäisen kerran jälkeen soitin eläinlääkärille. Närästykseen mennyt Pepcid vaihdettiin tämän myötä vähän tehokkaampaan Loseciin. Oksentelu loppuikin siihen.

Närästyslääkekuuri päättyi marras-joulukuun vaihteessa. Reilu viikko kuurin loppumisen jälkeen Muikku oksensi lähes sulamatonta ruokaa 1,5 tuntia aamuruuan jälkeen. Seuraavan puolen tunnin aikana tuli neljä muutakin oksennusta, mitkä olivat lähinnä mahahappoja. Edelleen koira oli muilta osin koko ajan normaali itsensä. Soitin kuitenkin taas eläinlääkäriasemalle, mutta jouduin vaihtamaan asemaa, koska olimme juuri tulleet joululomalle äitini luokse. Tältäkin asemalta löytyi kuitenkin sisätautiosaaja ja saimme hänelle ajan.

Klinikkaa vaihtaessa kävi pieni kommunikaatiokatkos enkä itsekään ollut täysin selvillä, mikä olisi seuraava järkevä vaihe. Näin jälkiviisaana olisi pitänyt teroittaa verikokeiden ottoa – ehkä pyytää ne jo ihan ekalla eläinlääkärikäynnillä sillä ensimmäisellä klinikalla. Noh, Muikku päätyi nyt sitten tuon katkoksen vuoksi seuraavana mahalaukun ja ohutsuolen tähystykseen. Eläinlääkäri soitti tähystyksen jälkeen ja kertoi kaiken vaikuttaneen normaalilta, mutta koepalat lähtivät vielä patologille. Onneksi huomasin puhelun aikana kysyä verikokeista, koska ne olisivat muuten jääneet edelleen ottamatta. Verikokeista löytyikin sitten vähemmän kivoja uutisia, jotka kuuleman yllättivät eläinlääkärinkin: Muikun AFOS oli 1827 U/L (viiterajat 23-212 U/L), GGT 38 U/L (viiterajat 0-11 U/L), CRP 27,9 mg/L (viiterajat 0,0-10,0 mg/L), UREA aavistuksen alle viiterajan ja ALAT-arvoa klinikan oma laite ei antanut ollenkaan. Muikku kotiutettiin maksaa hoitavan antibiootin kera ja tämäkin eläinlääkäri mainitsi rodun huomioiden maksatulehduksen mahdollisuuden, mutta jäimme vielä odottamaan ALAT-arvoa ulkopuolisesta labrasta.

ALAT-arvo tuli parin päivän kuluttua: 1641 (en valitettavasti tiedä yksikköä, mutta normaali maksimi olisi eläinlääkärin mukaan ollut 122). Nyt eläinlääkäri totesi, että tulokset viittaavat vahvasti maksan ongelmaan ja suositteli pikaista vatsaontelon ultraamista sekä maksan koepalojen ottoa. Joulu, välipäivät ja vuodenvaihde lähenivät uhkaavasti, joten selvittelin kuumeisesti, mistä löytyisi varhaisin aika osaavalle ultraajalle, joka pystyisi vielä ottamaan koepalatkin maksasta. Sitä ei nimittäin ihan jokainen eläinlääkäri hallitse ja lisäksi toimenpiteeseen liittyy kuuleman omat riskinsä verenvuotojen suhteen. Päädyimme lopulta jatkamaan samalla klinikalla ja eläinlääkärillä, joka oli tehnyt tähystyksen ja ottanut verikokeetkin.

Muikun maksa näytti eläinlääkärin mukaan ultrassa suurentuneelta ja normaalia kirjavammalta. Eläinlääkärin mukaan vastaavat havainnot voivat viitata esimerkiksi maksatulehdukseen eli hepatiittiin, kasvaimiin tai Cushingin tautiin. Kaksi ensimmäistä voitaisiin poissulkea nyt otetuilla maksan koepaloilla, mutta jos niistä ei löytyisi mitään, niin Cushingin tauti edellyttäisi lisää tutkimuksia. Jäimme odottelemaan koepalojen tuloksia lomien yli. Maksaa hoitanut antibioottikuuri loppui vuodenvaihteen tienoilla ja saimme ohjeeksi aloittaa samoihin aikoihin Ursochol-lääkityksen. Oksentelu oli pysynyt poissa antibioottikuurin ajan.

Eläinlääkäriltä saamani paperinen, koepalojen oton yhteydessä otettu tähystyskuva Muikun maksasta. Kuvassa näkyy kuuleman turvotusta maksan reuna-alueilla.

Mahalaukun ja ohutsuolen tähystyksen tulokset tulivat patologilta välipäivinä. Mahalaukusta löytyi lievä tulehdustila, mutta eläinlääkärin mukaan vastaavia löydöksiä tehdään myös täysin oireettomilta ja kliinisesti terveiltä koirilta. Hän totesi, että tässä vaiheessa maksan tulokset ovat olennaisempi kiinnostuksen kohde, joten palataan tarvittaessa myöhemmin noihin vatsalaukun tuloksiin (ei ole tarvinnut palata). Maksan koepalojen tulokset tulivat toisiaan 7.1.2022 ja näyttivät tältä:

Eläinlääkäri ”suomensi” vielä, että kyseessä on tosiaan englanninspringerspanieleilla tavattava krooninen, lymfoplasmasytaarinen maksatulehdus. Syytä sairaudelle ei tunneta, mutta sprinkkujen kohdalla mukana on kuuleman todennäköisesti perinnöllisyyttä. Törmäsin itse asiassa vähän ennen Muikun maksan ultraa ja koepalojen ottoa jalostustietokannassa tietoon siitä, että Muikulla on syyskuussa 2021 krooniseen hepatiittiin 4-vuotiaana menehtynyt puolisisko samasta isästä. Sen ja eläinlääkäreiden puheissa toistuneiden, rotuun liitettyjen hepatiitti-mainintojen vuoksi olinkin alkanut jo kaivella lisää tietoa sprinkkujen kroonisesta hepatiitista:

Krooninen hepatiitti eli maksatulehdus on yleisin koirilla esiintyvä maksasairaus. Siinä krooninen tulehdusreaktio tuhoaa vähitellen maksakudosta, mikä voi johtaa maksan vajaatoimintaoireisiin ja lopulta maksakirroosiin. Diagnoosi perustuu maksabiopsiaan (eli koepaloihin) ja sairauden etiologia jää usein tuntemattomaksi. Oireet ilmenevät yleensä 4-10 vuoden iässä ja sairaus on yleisempi nartuilla. Kroonista hepatiittia tavataan kaikilla roduilla, mutta sitä esiintyy tietyillä roduilla useammin kuin muilla. Näihin rotuihin lukeutuvat muun muassa bedlingtoninterrieri, labradorinnoutaja, dobermanni ja englanninspringerspanieli. Sprinkuilla sairauden epäillään olevan perinnöllinen, sillä koirat sairastuvat usein nuorempina, oireet ilmenevät rajumpina, ikterus eli keltaisuus voi tulla hyvin äkillisesti ja keskimääräinen elinajanodote on lyhyt: siinä missä labradoreilla odote on jopa 2645 päivää (yli 7 vuotta), englanninspringerspanieleilla se on vain 189 päivää (noin puoli vuotta). Sairauden varhainen diagnosointi olisi ennusteen kannalta välttämätöntä, mutta valitettavasti sairaus voi edetä pitkälle oireettomana. Usein sairaus löytyykin valitettavan myötään tai sitten sattumalta ihan muista syistä otettujen verikokeiden myötä. Erityisesti riskiroduilla maksaentsyymien pysyvä kohoaminen oireettomilla (ja tietenkin myös oireellisilla) koirilla antaa aiheen epäillä kroonista hepatiittia. Sairautta hoidetaan anti-inflammatorisilla lääkkeillä (vain maksabiopsian avulla todetun kroonisen hepatiitin tapauksessa) ja tukihoitona antifibroottisilla, anti-inflammatorisilla ja antioksidativisilla aineilla, mutta parantavaa hoitoa ei ole, vaan kyse on sairauden etenemisen hidastamisesta tulehdusreaktiota hillitsemällä. (Blomqvist A-C, Mairi S & Wiberg M: Koiran krooninen hepatiitti, kirjallisuuskatsaus (PDF). Suomen Eläinlääkärilehti 123(5): 263-270, 2017)

Eläinlääkäri totesi, että Muikulla tulee aloittaa immunosuppressiivinen lääkitys. Hän antoi vaihtoehdoiksi siklosporiinin tai kortisonin ja kertoi nykysuosituksen olevan siklosporiini sen hieman vähäisempien haittavaikutusten vuoksi. Kortisoni on kuitenkin kuuleman myös toimiva ja edullisempi, mutta tosiaan haittavaikutuksien puolesta vähemmän suositeltava. Eläinlääkärin suositukseen ja omaan farmaseuttiseen tietämykseeni perustuen päädyinkin sitten siklosporiiniin. Mikä onni, että Muikulla on reseptilääkkeet kattava vakuutus, koska kyse ei todellakaan ole edullisesta lääkkeestä: vuoden 2022 hinnoilla pelkkä siklosopriini (Atopica Vet) maksoi ekat puoli vuotta reilut 220 €/kk ja nykyisellä annoksella reilut 110 €/kk. Kyseessä on loppuelämän mittainen lääkitys ja myös Ursocholia (ursodeoksikoolihappo) jatketaan loppuikä.

Eläinlääkäri muistutti myös, että molempien lääkitysten vuoksi maksan ja munuaisten toimintaa tulee seurata säännöllisin verinäyttein, 2-3 kertaa vuodessa. Tarkemman tiedon saaminen maksan tilanteesta vaatisi maksan koepalojen uusintaottoa noin 6-12 kuukauden kuluttua diagnoosista. Eläinlääkäri suositteli kuitenkin harkitsemaan tätä lähinnä, jos maksa-arvot eivät laske tai alkavat nousta lääkityksestä huolimatta. Maksa-arvoissa tulisi kuuleman kiinnittää erityisesti huomiota bilirubiinin kohoamiseen.

Ravinnon ja muun hoidon osalta eläinlääkäri totesi, että mitään kiveen kirjattua ohjetta ei voi antaa, koska sairauden taustaa ei tosiaan tunneta. Koska Muikulta ei löytynyt kuparikertymää maksasta, niin maksalle tarkoitetuista niin sanotuista lääkeruuista ei Muikun tapauksessa ole kuuleman merkittävää hyötyä. Eläinlääkärin ohje olikin syöttää vaaleita lihoja, kalaa ja maitoproteiinia sekä välttää punaista lihaa, ylimääräistä rautaa ja varuiksi kuparia. Lisäksi hän suositteli antamaan tietyllä annoksella E-vitamiinia ja maksan toimintaa tukevaa Wepatic-rehuvalmistetta. Huomaathan kuitenkin, että nämä ovat nimenomaan Muikun tapaukseen saadut ohjeistukset! Jos sinulla on maksasairas koira, niin käännythän vinkkejä kaivatessasi omaa koiraasi hoitavan eläinlääkärin puoleen.

Meillä on nyt siis vuosi takana taivalta kroonisen hepatiitin kanssa. Siklosporiini laski maksa-arvot kuukaudessa viitteisiin ja siellä ne ovat pysyneetkin. Edellisissä kontrolliverikokeissa bilirubiini oli viiterajoissa, mutta aiempaa korkeampi ja lähellä ylärajaa. Toisaalta kyseessä oli ensimmäinen verikoe siklosporiinin annoksen puolittamisen jälkeen, joten seuraava kontrolli kertonee enemmän. Olemme tällä hetkellä dobermannien kroonisesta hepatiitista väitelleen ja sittemmin myös muiden väitöskirjoja siitä ohjanneen eläinlääkärin seurannassa. Hän on pitänyt ensimmäisen eläinlääkärin antamat ohjeet pitkälti voimassa, mutta puolitti siklosporiinin annoksen maksa-arvojen pysyttyä hyvin viiterajoissa. Dobermannien krooninen hepatiitti on muuten Suomessa tehdyn tutkimuksen myötä vahvistumassa autoimmuunitaustaiseksi. Sitä vaihtoehtoa ei ole sprinkkujenkaan kohdalla vielä poissuljettu. Sprinkkujen kroonista hepatiittia tutkii kansainvälinen tutkimusryhmä Cambridgen yliopiston tutkijoiden Penny Watsonin ja Nick Bexfieldin johdolla. Muikkua hoitava eläinlääkäri on jokaisella kontrollikäynnillä kehottanut kertomaan aiheesta kasvattajalle, minkä olenkin tehnyt. Rotujärjestölle on lähtenyt tieto myös ja kasvattaja on vienyt sanaa somen ulottumattomissa oleville sisarusten omistajille. Kennelliiton rekistereihin tuli ilmeisesti muutoksia nyt vuodenvaihteessa, joten koitan tänä vuonna selvitellä saisiko diagnoosin esiin myös jalostustietokantaan.

Muikku on kaikkiaan voinut hyvin eikä oksentelua ole enää esiintynyt. Maha sillä on ollut vähän aiempaa herkempi menemään sekaisin, mutta toisaalta edellisen kontrollikäynnin jälkeen ruokavalioon lisäämäni kaurapuuro näyttäisi auttaneen. Krooninen hepatiitti näkyy meillä arjessa säännöllisenä lääkkeiden antamisena ja ruokailujen rytmittämisenä niiden mukaan sekä siklosporiinin haittavaikutuksena räjähtäneenä turkkina. Lisäksi sairaus tulee huomioida monessa asiassa: madotukset tehdään vain tarvittaessa, punkkivalmisteiden osalta nieltäville tableteille on ehdoton ei (en ole niitä omille koirille tosin koskaan antanut enkä tule antamaankaan), puruherkkujen valikoima on huomattavan rajoittunut, eläinlääkärikäynneillä ja esimerkiksi anestesiaa vaativissa toimenpiteissä pitää aina muistaa kertoa sairaudesta lääkityksineen, antibioottikuurien ja muiden mahdollisten lääkkeiden sekä rokotusten sopivuus Muikun sairaudelle ja lääkityksille on aina varmistettava yms. Lisäksi siklosporiinikaan ei ole mikään kiva lääkeaine syöttää loppuikää vieläpä suhteellisen isolla annoksella, vaikka toki tässä tapauksessa ehdoton. Jiippi ei ole antanut mitään viitteitä sairauden suhteen, mutta kroonisen hepatiitin luonteen ja riskirodun vuoksi aion otattaa siitäkin verikokeet nyt alkuvuodesta, koska sen rokotus osuu samaan ajankohtaan Muikun seuraavan kontrollikäynnin kanssa.

Englanninspringerspanieleiden krooninen hepatiitti on sairaus, jota en toivo kenellekään, jonka en haluaisi rodussa yleistyvän ja josta toivoisin puhuttavan enemmän varsinkin huomioiden sen alkuvaiheen oireettomuuden tai satunnaisten vatsavaivojen piikkiin menevät lievät oireet, varhaisen diagnosointitarpeen, kehnon ennusteen ja oletetun periytyvyyden. Ylipäätään siksi, että eläinlääkärit ja tiedemaailma tunnistavat sprinkun riskiroduksi krooniselle hepatiitille ja rodulla näyttäisi tosiaan olevan oma keskimääräistä ärhäkkäämpi muotonsa sairaudesta. Jos näillä meriiteillä ei ansaitse vakavaa huomiota, niin millainen sairaus sitten sen ansaitsee? Me olemme olleet Muikun kanssa sangen onnekkaita, kun sairaus antoi ajoissa viitteitä itsestään ja maksamuutokset olivat koepaloissa vasta lievät. Pääsimme siten ehkä aloittamaan hoidon ajoissa, vaikka tulevasta ei toki koskaan tiedä. Moni kohtalotoveri ei valitettavasti kuulu olleen yhtä onnekas. Meidän onnekkaidenkin kohdalla kannattaa muistaa, kyse on parantumattomasta sairaudesta, joka edellyttää omistajalta sitoutumista niin henkisesti kuin varallisestikin: hoitona on varsin kallis loppuelämän mittainen immunosuppressiivinen lääkitys, tarvitaan 2-3x vuodessa kontrollikäyntejä eläinlääkärille ja lisäksi sekä lääkitys että itse sairaus on huomioitava vähän siellä-täällä.

Kuuluisat koirat: Swansea Jack

Lueskelin huvikseni vanhoja blogejani ja törmäsin useampaankin julkaisuun, joista aikoinaan tykkäsin kovasti. Koska harvempi ehkä kahlaa vuosien takaisia blogeja läpi, niin ajattelin nostella silloin tällöin vanhoja suosikkejani esiin. Ensimmäisenä ehdoton ykkössuosikkini: juttu kymmeniä henkiä veden varasta pelastaneesta newfoundlandilaisesta Swansea Jackista (1930-1937). Katsotaan saisko kuuluisista koirista jonkinlaisen sarjan aikaiseksi, koska historia tuntee monia sankarikoiria.

Vuonna 1930 syntynyt Swansea Jack lienee yksi viimeisistä Newfoundlandissa syntyneistä newfoundlandilaisista, sillä saaren oma koirakanta tyrehtyi jo pitkälti 1800-luvun alussa. Jackia kuvaillaan lähteestä riippuen joko noutajaksi tai newfoundlandinkoiraksi. Valokuvien perusteella se muistuttikin ulkonäöltään paljon tämän päivän sileäkarvaista noutajaa, mutta edustanee pikemminkin newfoundlandilaista & labradorilaista maatiaistyyppiä, mistä sekä nykyinen newfoundlandinkoira että monet noutajarodut ovat saaneet alkunsa.

Jo nuorena Newfoundlandista Walesiin tuotu Jack asui isäntänsä, William Thomasin, kanssa Swansean pohjoistelakan ja Tawe-joen lähettyvillä. Niin koiran kuin isännänkin kerrotaan viihtyneen näillä Walesin vaarallisimpina pidetyillä telakka-alueilla ja tarinoiden mukaan koira vaelteli alueella usein yksinäänkin.

Kesäkuussa 1931 Jack pelasti 12-vuotiaan pojan hukkumiselta vetämällä tämän niskasta rantaan. Vasta vuoden ikään ehtineen koiran tekemä pelastus ei saanut huomiota todistajien puuttumisen vuoksi, mutta koira toisti urotyönsä pari viikkoa myöhemmin pelastamalla uimarin yleisön silmien edessä. Nyt Jackin kuva päätyi lehteen ja kaupunginvaltuusto palkitsi sen hopeisella pannalla. Jackista tuli yhtäkkiä ”koko Swansean Jack” – tästä nimitys Swansea Jack.

Seuraavien vuosien aikana Swansea Jack pelasti telakka-alueilla kymmeniä henkiä hukkumiskuolemalta. Tarkkoja tilastoja sen tekemistä pelastuksista ei ole, mutta Jackin ansiosta ainakin 23-29 ihmistä ja kaksi koiraa sai pitää henkensä – toisten mielestä todelliset lukemat ovat huomattavasti suurempiakin. Swansea Jackin kerrotaan olleen luontainen pelastaja, joka reagoi vedestä kuuluneisiin hätähuutoihin puhtaasti vaistojensa varassa: Sen kerrotaan osanneen luonnostaan tarttua kiinni pelastettavaan ja valita sopivimman paikan rantautumiseen. Se ei säheltänyt, vaan toimi varmoin ottein tuoden kaikki pelastettavansa rantaan. Tarinoiden mukaan Jack suorastaan partioi telakka-alueilla aina valmiina auttamaan.

Swansea Jack lienee yhä edelleen yksi palkituimmista koirista kautta historian. Vuonna 1936 London Star -lehti palkitsi Jackin vuoden urheimpana koirana. Lontoon ylipormestari puolestaan antoi Jackille omistajineen hopeisen maljan tunnustuksena urotöistä. Lisäksi Swansea Jack on ainoa koira, jonka National Canine Defence League (nykyisin Dogs Trust) on palkinnut kahdella pronssimitallilla. Koirakon hyvät teot eivät suinkaan rajoittuneet pelastustehtäviin, vaan Jack isäntineen esiintyi myös useissa tapahtumissa keräten varoja hyväntekeväisyyteen.

Monilla kauniilla tarinoilla on traaginen loppu eikä Swansea Jackin tarina tee valitettavasti tässä poikkeusta. Swansea Jack kuoli syötyään rotanmyrkkyä lokakuussa 1937. Tieto sankarikoiran kuolemasta kosketti tietenkin lukuisia ihmisiä niin Swanseassa kuin muuallakin Briteissä. Eräs Jackin kuolemasta kertonut uutinen kuvaili koiraa seuraavasti:

”Hän ei omannut pelkästään esi-isilleen tyypillisiä täydellistä rohkeutta ja vaistoja, vaan oli myös synnynnäinen nero. Hän tiesi miten ja mistä kohdin tarttua vedessä hysteerisesti kamppailevaan ihmiseen ja kuinka vetää tämä turvallisesti rantaan.”

Jack haudattiin ensin omistajansa pihaan, mutta paikalliset halusivat kunnioittaa koiran muistoa teettämällä tälle arkun. Niinpä Jack kaivettiin ylös alkuperäisestä haudastaan ja sille järjestettiin uudet julkiset hautajaiset lähemmäksi rantaa. Swansean asukkaat pystyttivät Jackille myös muistomerkin keräämillään varoilla. Muistomerkissä seisoo teksti:

”Pystytetty SWANSEA JACKin muistolle
Rohkea noutaja, joka pelasti 27 ihmishenkeä ja kaksi koiraa hukkumiselta
Kaikkien koiraihmisten rakastama ja surema
Kuoli seitsemän vuoden iässä 2. lokakuuta 1937
Ihmiskunnalla ei ole koskaan ollut uskollisempaa ystävää kuin
sellainen, joka vaarantaa oman elämänsä toistuvasti pelastaakseen ihmishengen.”

Omistaja & kouluttaja Wm. Thomas


© Dom Atreides, Flickr.com

Swansea Jack on sittemmin nimetty vuosisadan koiraksi vesipelastuskoiria tositoimiin kouluttavan Newfound Friends of Bristolin toimesta. Monet uskovat Swansean asukkaista käytettävän nimityksen, ”Swansea Jack”, juontavan juurensa tähän sankarilliseen koiraan.

Lähteet / Aiheesta muualla