Red Paddle Co Voyager 12’6”, osa 1

Aijai, vastedes pääsee siirtämään päiväretkiä entistä vapaammin vetten päälle! 🤩 Purjeveneellä onkin tullut jo jonkin verran katseltua Helsinkiä mereltä, mutta paatti vaatii purjehtiakseen aina vähintään kaksi ihmistä ja aikataulujen yhteensovittaminen tuo omat haasteensa meille kesäisin työssäkäyville. Vene ei myöskään ole ideaalein nelijalkaisia ajatellen, sillä se on suunniteltu kilpapurkkariksi, ei niinkään perheveneeksi. Vielä olisi kuitenkin syyskuun aikana tarkoitus tehdä omalla veneellä reissu mahdollisesti Isosaareen ja sinne suunnittelin koirat nappaavani mukaan. Syksyllä kelitkin mahdollistavat paremmin koirien kuljettamisen sisätiloissa. Noh, veneestä kuitenkin lautaan, joka oli tämän julkaisun pointti.

Ajatukset omasta SUP-laudasta alkoivat heräillä toissakesänä. Olen touko-kesäkuulta lähtien pyöritellyt erilaisia lautavaihtoehtoja pohtien, minkä niistä kotiuttaisi. Päätös alkoi syntyä heinäkuun lopulla, mutta useimpien jälleenmyyjien varastot olikin myyty tyhjäksi kesän SUP-villityksen aikana. Viime viikolla bongasin haukiputaalaisen Bike & Fixin ilmoituksen myyntiin tulevista vuokralaudoista. Joukossa oli yksi juuri sellainen Red Paddle Con retkilauta, jota olin hankkimassa. Viestitellessä tuli ilmi, että heillä olisi ollut myös täysin uusi lauta tarjota, mutta päädyin kuitenkin muutaman satasen edullisempaan käytettyyn. Käyttökertoja oli kuitenkin takana huomattavasti vähemmän kuin niitä kertyy laudoille esimerkiksi pk-seudun vuokraamoissa. Red Paddle Co Voyager 12’6″ -retkilauta kotiutui nyt sitten tällä viikolla.

 
Suunnittelin pitkään ykkösvaihtoehtona Jobe Dunaa, joka olisi ehkä ollut kolme kiloa kevyempänä autottomalle kätevämpi kuljettaa. Vaakakuppi kallistui kuitenkin lopulta Red Paddle Con puolelle, sillä monet kommentoivat sitä vakaammaksi ja aallokossa paremmin käsiteltävyytensä säilyttäväksi. Ei ole tosiaankaan tarkoitus lähteä huonoon keliin, mutta lautareissut tulevat todennäköisesti painottumaan pk-seudun rannikkovesille ja merellä tuppaa olemaan aaltoa usein enemmän kuin eteläsuomalaisilla järvillä. Lisäksi koirien kanssa arvostaa vakautta. Tämä Red Paddlen lauta on myös 30 cm pitempi ja muutaman sentin leveämpi kuin Jobe Duna olisi ollut.

Isompaan lautaan päädyttyäni pelkäsin tosin, ettei lauta olekaan enää kuljetettavissa autottomana. Muikku antaa yllä osviittaa laudan laukun koosta – sitä tosiaan löytyy. Laukku on kuitenkin varsin kätevä: olkahihnojen ansiosta sitä voi kantaa reppuna, mutta kun olkahihnat piilottaa taskuunsa, laukku muuntautuukin pyörillä vedettäväksi. Kanniskelin lautaa reilun kilometrin verran sekä eilen että tänään eikä se ollutkaan niin hankala kuin pelkäsin. Ei missään nimessä näppäräkään, mutta kulkee kyllä kilometrin tai kaksi selässä. Minulla oli eilen laudan lisäksi mukana molemmat koirat ja järkkäri pienessä kamerarepussa enkä luhistunut tavaramäärän alle. Pitänee silti ajoittaa meno- ja paluumatkat niin, ettei osu ruuhka-aikaan – tosin kyseistä ajankohtaa tulee tällä hetkellä välteltyä ihan epidemiatilanteenkin vuoksi.

Isoon laukkuun mahtuu paljon tavaraa: Laudan lisäksi pumppu letkuineen, karkuremmi, mela (kolmessa osassa), laudan rakennetta tukevoittavat lasikuitutuet (x2), evä ja vesitiivis puhelinpussi. Kaikki nämä tulivat pakettina laudan mukana. Tilaa laukkuun jää vielä sen verran, että pystyn ainakin itse kuljettamaan siellä myös päiväretkitarpeeni + kuivapussin/-pusseja. Pienen kamerarepun kanssa oppi nimittäin pakkaamaan tiivisti ja jättämään kaiken turhan pois. 😁 Ainoan haasteen muodostavat liivit, sekä omat että koirien, jotka eivät millään mahdu laukkuun sisään. Koirat saavat ehkä kantaa omansa päällään ja itse koitan köyttää liivini jotenkin repun ulkopuolelle.

 
Red Paddlen Titan-pumppua on suorastaan ylistetty ja nyt kaksi kertaa sitä testattuani ymmärrän kyllä miksi! Lautani on oikeasti iso lauta eli tilavuutta on paljon. Suositeltu paine laudalle on 15-22 PSI. Kohtalaisen pienenä ihmisenä voisin luultavasti itsekseni suppailla alarajan lukemalla, mutta koirien kanssa täytän laudan varmuudeksi 17-18 PSI:hin. Juurikaan enempää ei mun massalla ja voimilla ilmaa lautaan pumpattaisikaan. Roikuin nimittäin tänään pumpun päällä kaikella painollani, jotta sain lukeman just siihen 18 PSI:hin. Eilinen pumppaus meni vähän ihmetellessä ja tänään venttiili jäi epähuomiossa auki-asentoon eli jouduin pumppaamaan kahteen otteeseen, kun ilmat lehahtivat ekalla kerralla pihalle pumppua irrottaessa. Molempina päivinä täyttäminen lukemiin 17-18 vei noin 20 minuuttia. Veikkaan, että ajan saa tuosta nipistettyä varttiin, kunhan sähellyksestä pääsee. Täyttäminen tosin käy urheilusta. Olisin molempina päivinä ollut valmis pulahtamaan heti täytön jälkeen. 😅

Venttiili on erittäin helppokäyttöinen, vaikka itse tänään sähläsinkin sen kanssa niin, että tukka hulmusi ilman karatessa laudasta ekan täytön jälkeen. Mitään ohjekirjaa ei tarvitse kantaa mukana, sillä ohjeet niin täyttämistä kuin tyhjentämistäkin varten löytyvät venttiilin ympäriltä. Venttiilin etupuolelle on sijoitettu rannassa operointia helpottava nostokahva ja D-lenkki, johon karkuremmi kiinnitetään. Kahvoja on tässä mallissa perän lisäksi myös keulassa sekä keskellä peräti kolme kappaletta. Syynä on käsittääkseni se, että retkilautaa olisi helpompi käsitellä erilaisilla rannoilla.

 
Edellä mainitsemani lasikuitutuet sujautetaan laudan reunoihin sen puolivälin tienoille täyttövaiheessa, kun paine on 1-2 PSI. Tämän Red Paddle Con patentoiman innovaation nimi on Rocker Stiffening System eli RSS. Se antaa laudalle jopa 40 % lisää jäykkyyttä jakamalla suppailijan painon laajemmalle alalle. Lasikuitutuet kiinnitetään nauhan päässä olevilla tarroilla, jotka auttavat myös tukien lisäämisessä ja irrottamisessa.

Alapuolella vielä lauta koko komeudessaan, paineena 17 PSI. Pituutta laudalla on 381 cm ja leveyttä 813 mm. Lauta itsessään painaa 11 kg ja jaksaa kantaa maksimissaan 150 kg. Toisin sanoen se sopii hyvin isommalle suppailijalle, koiran tai lapsen kanssa suppailuun taikka varusteita mukaansa tarvitsevalle retkeilijälle.

Varusteista puheen ollen. Laudassa on valmiina kuormanarut keulassa ja takaa löytyy D-lenkit, joihin voi itse virittää narut. Laudan oma laukku sopii pienen varustemäärän (pumppu + päiväretkivarusteeni) kanssa mainiosti ainakin keulaan ja tilaa jää vielä yhdelle koirallekin – toinen koira joutuu tosin tässä vaiheessa perään. Täytyy vielä viritellä narut taakse ja kokeilla saako laukun pysymään siellä tukevasti, jolloin molemmat koirat voisivat olla keulassa. Laudan etuosasta löytyy myös kaksi kiinnityspaikkaa GoPro-kameralle: toinen ihan keulasta ja toinen kuormanarujen kohdalta vasemmasta reunasta. En tosin ainakaan toistaiseksi omista osia, joilla GoPron saisi lautaan kiinni. Täytynee tutustua lisäosiin.

 
Evästä ei valitettavasti ole tällä hetkellä kuvia, mutta sen kiinnittäminen on helppoa eikä vaadi työkaluja – pieni sorminäppäryys riittää. Tässä paketissa tuli mukana myös karkuremmi, mikä on enemmän kuin tarpeellinen lisävaruste. Lauta karkaa nimittäin tuulessa ja aallokossa hyvin nopeasti kauas, jos sitä ei kiinnitä itseensä. Tyypillisin karkuremmi on tämä nilkkaremmi, mutta näitä löytyy kuuleman myös vyötärömalleina. Mulla on koirille hankittuna myös joustavat liinat, jotta saan ne kiinnitettyä lautaan tarpeen tullen. Tänään tuli todettua, että Muikku pysyy laudalla hyvin, mutta Jiippi tykkää käydä tutkimassa ympäristöä tai ihan vaan touhottaessaan tippuu laudalta – tiputtipa se jonkin kerran Muikunkin kyydistä säätäessään. 🙈

Muikku oli jo eilen ihan valmis vesille, kuten alla olevasta kuvasta näkyy. Pääsimmekin tänään ottamaan tuntumaa lautaan ja treenaamaan tärkeitä taitoja Kattilajärvellä. Kirjoitan toiseen artikkeliin hieman käytännön kokemuksista, mitä tähän lautaan tulee. Tarkoitus olisi samalla esitellä myös muun muassa omat kellunta- ja pelastusliivini, koirien liivit sekä muut tarvikkeet, joita olen nimenomaan suppailua silmällä pitäen hankkinut.

Keväthaltiatar

Voi Suomen kevät! Eilen oli +17 astetta, aurinko paistoi ja pyörähdettiin ihanan kelin vuoksi myös rannassa pulikoimassa. Tänään sitten +4 astetta ja aamupäivällä lunta taivaan täydeltä. Onneksi käytiin lauantaina katsastamassa Alppipuiston ja Roihuvuoren japanilaistyylisen puutarhan kirsikkapuiden kukinta. Se olikin just eikä melkein parhaimmillaan. Luvassa on nyt siis pienehkö täytejulkaisu kirsikankukkakuvien muodossa. Muutama niin sanottu asia-artikkeli alkaa olla aika lähellä valmista, mutta valintakokeiden ensimmäiset osat painavat tällä hetkellä siinä määrin niskaan, että tekstien julkaisu lykkääntyy hieman. Reilun parin viikon päästä on eka urakka ohi, mutta koronan aiheuttamien muutosten vuoksi kokeet on jaettu kahteen osaan, joista jälkimmäinen järjestetään kesäkuun aikana. Valintakokeilla valittavien määrä kutistui olemattoman pieneksi, joten en tiedä onko itsellä rahkeita edes tuonne toiseen osaan, mutta pidän ne kuitenkin varmuuden vuoksi tähtäimessä. Onni onnettomuudessa, että olin aikoinaan ahne ylioppilaskirjoituksissa kirjoittamieni aineiden lukumäärän suhteen. Yo-paperini täyttävät sen ansiosta kaikkien hakukohteideni kynnysehdot ja olen siten mukana myös todistusvalinnoissa. Kynnysehtojen täyttyminen ei nimittäin ole ollenkaan itsestään selvä asia vuosia sitten kirjoittaneelle. Jää nähtäväksi, että riittääkö paperit johonkin hakukohteeseeni.

”Hän tuli mua vastahan vuorilla
kuin taivahan valkea hattara.

Hän tuli mua vastahan laaksoissa
kuin koski, kuin virta vaahtoova.

Tuli niityillä, tuli metsässä
kuin pälvi, kuin viita vihreä.”

”Kuhun kulkenen, kuhun kääntynen,
näen eloni kerkeän keijusen.

Menen rantahan meren ma myrskyisän:
kuin kimmel jo aalloilla kisaa hän.

Puun alle puistossa istahdan:
hänen kuulen jo tuulessa karkelevan.”

Katkelmat Eino Leinon runosta Keväthaltiatar

Retkihaaste 2020: Mustavuori, Helsinki

Vuosaaressa sijaitseva Mustavuori on pääkaupunkiseudun arvokkain lehtoalue. Se kuuluukin yhdessä vieressä sijaitsevien Porvarinlahden lintuvesien kanssa Natura 2000 -alueisiin. Sini- ja valkovuokot värjäävät lehtometsän keväisin kukinnoillaan ja onnekkaimmat saattavat kuuleman bongata Mustavuorella harvinaisia keltavuokkojakin. Alueella sijaitsee myös ensimmäisen maailmansodan aikaisen linnoituksen raunioita ja muun muassa tykkiteitä. Me lähdimme Mustavuoreen lähinnä sinivuokkojen perässä. Olin kyllä tietoinen raunioista ja jossain takaraivossa kummitteli käsitys jonkinlaisesta luolastakin, mutta en siltikään osannut odottaa mitä tuleman piti.

Jätimme auton Itäväylän varressa sijaitsevalle Mustavuoren linnoitusalueen parkkipaikalle. Pieni parkkipaikka oli eilen lauantaina vähän ennen puoltapäivää kohtalaisen täynnä ja itse asiassa iltapäiväneljältä kotiin lähtiessämme vielä sitäkin täydempi. Olin varuilta tarkastanut, että Mustavuoren eteläpuolella on kaksi muuta parkkipaikkaa, yksi Kallvikintien varrella ja toinen Niinisaarentien varrella. Näistä kolmesta parkkipaikasta kuitenkin nimenomaan linnoitusalueen parkkipaikka on lähimpänä sekä linnoitusaluetta että suojeltua lehtoaluetta. Mustavuori on tavoitettavissa hyvin myös julkisilla, mutta tässä koronatilanteessa ne eivät valitettavasti oikein tulleet kysymykseen.

Ensimmäisenä metsän puolella törmäsimme nimenomaan linnoituksen raunioihin. Niitä tuntui olevan kaikkialla minne sitten polkuja pitkin talsikin. Myönnän, olin erittäin haltioissani tästä löydöstä! Olisin voinut helposti käyttää koko päivän raunioita tutkien ja niissä kuljeskellen. Tosin, raunioissa lojui paikoin roskaa ja muuta roinaa siinä määrin, että sai hieman katsoa mistä koirien kanssa kulki. Raunioita oli kuitenkin tosiaan laajalti ja osa niistä täysin siistejäkin. Vaikka joitakin paikkoja joutui välttelemään, niin hyviä kuvausspotteja löytyi runsaasti.

Reissun jälkeen oli pakko hieman googletella, että mikä noiden raunioiden tarina oikein on. Kyseessä ovat tosiaan ensimmäisen maailmansodan aikaisen, Helsinkiä kehystäneen Krepost Sveaborg -linnoituksen jäänteet, tai siis pätkä niitä. Linnoituksella oli maalla useampia linnoitteita aina Westendistä Vuosaareen asti. Maarintama seuraili löyhästi Kehä I:stä ja meririntamaan kuului 37 tukikohtaa saaristossa pääkaupunkiseudun edustalla. Linnoituksen keskuspaikkana toimi Sveaborg eli Suomenlinna. Krepost Sveaborg rakennettiin puolustamaan venäläisiä saksalaisten hyökkäyksiltä, mutta se ei koskaan päässyt täyttämään virkaansa venäläisten vetäydyttyä Helsingistä vuonna 1918. I maailmansodan jälkeen linnoituksesta purettiin kaikki purettavissa oleva käyttökelpoinen materiaali. Toisen maailmansodan lähestyessä luolastoihin kunnostettiin ammussorvaamoita, varastoja ja väestönsuojia. Sittemmin linnoitus on jäänyt suurelta osin teiden ja muun rakentamisen alle. Se liitettiin kuitenkin muinaismuistolain piiriin vuonna 1971 eli linnoituksen jäljellä olevien osien hävittäminen on kielletty ilman Museoviraston lupaa.

Ja sitten se luola, jonka olemassaolosta minulla oli jonkinlainen hämärä mielikuva. En yhtään tiennyt mistäpäin aluetta lähteä tätä etsimään, mutta se löytyikin helposti (ja sattumalta) alueen läpi kulkevan ulkoilutien viereltä, kun huomioni kiinnittyi kallioihin ja niillä kiipeileviin ihmisiin. Piti sitten itsekin käydä kurkkaamassa mikä ihmisiä noin kiinnostaa ja uteliaisuus palkittiin. Kallioiden alla avautui kunnioitettavan kokoinen luola, jossa oli kaksi suuaukkoa. Napsin koirista pari kuvaa toisella suuaukolla ja kävin tutkimassa luolaa sisältä käsin itsekseni, sillä en uskaltanut ottaa riskiä, että jompikumpi koirista olisi rikkonut itsensä pimeässä esimerkiksi lasinsiruihin. Varsinkaan juuri nyt emme kaipaa yhtäkään ylimääräistä haaveria. Luola oli kuitenkin näkemisen arvoinen. Jälleen kerran täytyy todeta, että Helsinki kätkee sisäänsä toinen toistaan yllättävämpiä paikkoja.

Ai niin, kyllä me sinivuokkojakin lopulta löydettiin. 😁 Olin niin haltioitunut linnoituksesta, että koko lehdon etsiminen meinasi unohtua. Kun sitä lopulta lähdimme etsimään, meni hieman haeskeluksi. Telian ongelmien vuoksi en myöskään päässyt tarkastamaan sen tarkempaa sijaintia puhelimen kartasta. Vähän kiertelyä, niin kyllähän se sieltä sitten löytyi. Kuviin ei valitettavasti tallentunut kuin muutamia yksittäisiä sinivuokkoyksilöitä, mutta lehtoalueella niitä oli tosiaan runsaasti yhdessä valkovuokkojen kanssa. Jo lehto itsessäänkin oli näkemisen arvoinen ja nyt hieman harmittaa, että siellä tuli otettua kovin vähän kuvia eikä yhtäkään oikein julkaisukelpoista. Noh, eiköhän tuonne pääse palaamaan vielä joskus.

P.S. Mustavuoren vierestä löytyy muuten Vuosaarenhuippu, joka on kuin pieni pala keinotekoista tunturia Helsinkiin kiikutettuna – kannattaa käydä tutustumassa! Me ei nyt sinne eksytty, mutta käytiin viime kesänä huipulla ihailemassa auringonnousua. Voisin jossain vaiheessa kirjoitella siitäkin oman juttunsa. Oli nimittäin seikkailu matkata viimeisellä yöbussilla Vuosaareen ja odotella huipulla auringonnousua yli tunnin ajan ainoana seurana koirat ja paikalla pyörähtäneet mopopojat. 😁