Hanna – Maininki.net

Ei ihan perinteinen kalajuttu

Julkaistu 21.3.2023Jätä kommentti

”Esivanhempamme nousivat aikoinaan merestä maalle, mutta meissä on edelleen paljon merta.”
– Merikirja, eli kuinka pyydystää jättihaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana (Morten A. Strøksnes, Gummerus 2018, 312 sivua)

Oletko koskaan miettinyt mistä maapallon vesi on peräisin? Miksi maailmankaikkeudessa on vettä? Miten muinoin karkotettiin merihirviöitä? Miksi vampyyritursas puree poikki yhden kahdeksasta lonkerostaan vaaran uhatessa? Minkä vuoksi norjalaisten rannikkokalastajien elinkeino tekee kuolemaa? Mikä mieltymys yhdistää turskaa ja öljy-yhtiöitä? Mikä on Ultima Thule? Minkä värinen meri on? Mistä Skandinavia on saanut nimensä? Mihin juontaa juurensa kristittyjen käyttämä kalasymboli?

Näihin ja lukuisiin muihin meriaiheisiin kysymyksiin löytyy vastaus Morten Strøksnesin Merikirjasta. Alaotsikko, Eli kuinka pyydystää jättihaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana, sekä alla oleva kirjan ensimmäinen virke tiivistävät oikeastaan kaikkein olennaisimman Merikirjasta.

”Siitä kun ensimmäinen primitiivinen elämänmuoto syntyi meressä, kesti kolme ja puoli miljardia vuotta, ennen kuin Hugo Aasjord soitti minulle Osloon myöhään eräänä lauantai-iltana heinäkuussa, kesken vilkkaiden päivälliskutsujen.”

Merikirja on kertomus kahden norjalaisystävyksen pyrkimyksestä pyytää mystinen jäähai. Samaan aikaan tämä ei ole kuitenkaan kalajuttu alkuunkaan, vaan ennen kaikkea kyseessä on tarinallinen tietokirja merestä. Se tarjoilee melkein jo hengästyttävän määrän merifaktoja lähdeviitteineen kerronnallisessa muodossa. Osa faktoista on jemmattu kielellisesti nokkelalla tavalla esimerkiksi erilaisiin hieman muunneltuihin vertauskuviin ja sanontoihin. Toiset tosiseikat tulevat esiin muun muassa ympäristön kuvailussa ja päähenkilön pohdinnoissa. Kirja ei latele pelkästään luonnontieteellisiä tai meribiologisia faktoja, vaan mukana kaikenlaista mereen liittyvää aina merenkulun historiasta, merimytologian kautta merikirjallisuuteen. Tarina ei ole mikään vauhdikas seikkailu, mutta soljuu kivasti eteenpäin meritiedon johdattelemana. Me likes.

Osuu ja uppoaa tällaiseen merihörhöön ihan täysillä. Enkä ole ainoa, sillä Merikirja voitti Norjassa Finlandiaa vastaavan Bragenin ja sen oikeudet on myyty ainakin 21 maahan. Itse asiassa, allekirjoittaneen kohdalla Merikirja uhkaa jopa Richard Adamsin Ruohometsän kansan kultajuhlia suosikkikirjanani. Ja se on paljon se. Luin nimittäin Ruohometsän kansan ensimmäisen kerran arviolta noin 20 vuotta sitten ja se on siitä lähtien pitänyt kiistatonta kärkisijaa. Ruohometsän kansa taitaa myös olla ainoa kirja, jonka olen sittemmin ahminut uudelleen läpi ainakin kolmeen kertaan. Merikirja tuntuu sekin opukselta, joka on jossain vaiheessa käytävä kalastamassa ihan omaan hyllyyn uusintakierrosta varten.

”Jos ajatellaan vesimolekyylejä kirjaimina, voidaan sanoa, että mereen mahtuvat kaikki kirjat, jotka on kirjoitettu tunnetuilla ja tuntemattomilla kielillä. Merissä syntyi myös muita kieliä ja aakkosia, kuten RNA ja DNA, molekyylejä, joissa geenit sammuvat ja syttyvät aaltoina, huuhtoutuvat spiraalinmuotoisten rakenteiden läpi ja päättävät, syntyykö tuloksena kukka, kala, meritähti, tulikärpänen vai ihminen.”

Kesällä kerran: Espoon Gåsgrund

Julkaistu 5.3.2023Jätä kommentti

Maaliskuu. Ensimmäinen kevätkuukausi, mikä antaa samalla myös jo pikkuruisen ripauksen toivoa kesän saapumisesta seikkailuineen. Omalla kohdalla maaliskuu toi myös ensimmäistä kertaa vuosiin kevätflunssan. Täältä sängynpohjalta onkin oiva tilaisuus muistella sekä viime kesän reissuja että haaveilla jo tulevasta kesästä. Yksi viime kesän ikimuistoisimmista reissuista oli ehdottomasti kahden yön telttaretki Espoon Suvisaaristossa sijaitsevaan Gåsgrundiin.

Gåsgrund valikoitui kohteeksi, koska se on yksi harvoista saaristolauttojen ulottuvilla olevista pääkaupunkiseudun telttailusaarista. Ällistyin suorastaan kuinka vaikeiksi telttailusuunnitelmat osoittautuivat Helsingin puolella: Isosaari näytti olevan saaristoliikenteen varrella ainoa sallittu telttailukohde. Kyseessä on kyllä viehättävä ulkosaari, missä haluan vielä päästä jonain päivänä yöpymään ja kuvaamaan niin auringonlaskut kuin -nousutkin, mutta tällä kertaa yöpyminen sen maksullisella ”telttailualueella” (teltoille osoitetulla nurmikentällä) ei houkuttanut. Onneksi Espoon puolelta löytyi pari muuta vaihtoehtoa.

Kokoa Gåsgrundilla on noin kymmenen hehtaaria ja se on käsittääkseni yksi Espoon Suvisaariston uloimmista ulkoilusaarista. Saarta ilmehtivät rantojen silokalliot ja saaren keskiosan mäntykangas sekä merenrantaniityt. Profiililtaan Gåsgrund on kuitenkin matalampi ja tasaisempi kuin lähistöllä oleva kallioinen Rövaren, mikä sekin lukeutuu Espoon telttailusaariin. En ole Rövarenissa toistaiseksi yöpynyt, mutta saimme koirien kanssa saaren pariksi tunniksi täysin omaksemme loppukesästä 2021. Olin kuullut, että Gåsgrund saattaa olla juhlijoiden suosiossa ja Rövaren voisi olla hieman rauhallisempi. Ehkä kesäkuu ja viikon puoliväli rauhoittivat menoa, mutta muista telttailijoista huolimatta myös Gåsgrund osoittautui visiitillämme hiljaiseksi. Molempina aamuöinä sai koirien kanssa kömpiä ihan omassa rauhassa ihmettelemään auringonnousua. 😄

Pystytin teltan kalliolle mäntyjen katveeseen, saaren eteläkärkeen. En tiedä telttailusta juuri mitään, mutta ennen kaikkea järkeilin, että puut suojaisivat mahdolliselta tuulelta, jos sääennuste pettäisikin. Ei pettänyt ja tuulensuojan sijaan puut toimivatkin lopulta kivasti varjona hetkittäin pilvettömältäkin taivaalta helottaneelle auringolle. Haen kyllä jatkossakin suosiolla varjoisen paikan, koska teltassa tulee äkkiä auringossa kuuma. 😅 Oli miten oli, teltan suuaukolta avautui mieletön näkymä Suomenlahden siniselle ulapalle! Ja mikä mieletön fiilis makoilla teltassa kuuntelemassa meren ja vesilintujen ääniä… 🥰

Saari oli suhteellisen nopeasti kierretty: Vastaan tuli kaivo, minkä vesi ei ollut juomakelpoista. Tiesinkin tämän etukäteen ja rinkka painoi törkeästi nimenomaan vesivarastojen vuoksi. En olisi millään pystynytkään kantamaan yhtään pidemmän reissun vesiä, mikä on ehkä vähän säälikin – tuolla olisi mieluusti viipynyt vielä yön jos toisenkin. Törmäsin myös saunaan, mistä luin vasta jälkikäteen, että se on kaikkien retkeilijöiden vapaassa käytössä. Noh, toisaalta koirien kanssa itsekseni ollessani en kyllä olisi saunaan päässytkään. Löytyi huussia, useampia retkipöytiä ja jokunen keittokatoskin, mutta tulipaikalliset keittokatokset näyttivät olevan muiden telttailijoiden ja retkeilijöiden ahkerassa käytössä, joten tyydyin omaan retkikeittimeeni.

En ehkä toiminut kaikkein fiksuimmalla tavalla retkikeittimen suhteen. 🙈 Meinaan kyseessä oli tuliterä vekotin, mitä en ollut liiemmin testaillut kotona – mitä nyt kerran laittanut päälle. Oikeastaan sama päti useampaan muuhunkin asiaan, kuten omiin retkiruokiini ja niiden valmistukseen, koirien retkiruokiin, nesterakon käyttöön, makuualustaani ja makuupussissanikin olin nukkunut vain kertaalleen. Onneksi kaikki meni hyvin ja niin omien kuin koirienkin ruuat valmistuivat ongelmitta. Itselleni olin varannut aamuiksi pussipuuroa ja kuivattuja marjoja, pääruuaksi kaupan ”lisää vain vesi ja (kuiva)liha” -pussiruokia sekä läjän erilaisia suklaa- ja proteiinipatukoita, pähkinöitä yms. pientä. Muikku söi kuivaamaani kalkkunanlihaa (ennallistettuna toki) ja Jiipille oli Oscarin kuivaruokaa. Jatkossa taidan mennä molempien koirien kanssa Oscarilla ja/tai nyt aktivointinappuloina käyttämälläni HHC Kalkkuna-kauralla, koska molemmat vaikuttaisivat sopivan myös Muikulle. Itse asiassa, jopa paremmin kuin pelkkä liha, mikä vaatisi hiilarilisukkeen, jotta vatsa pysyy varmasti hyvänä – ts. ei vedä löysälle.

Lähdin ennen kaikkea kuvaamaan saariston auringonlaskuja ja -nousuja ja varsinkin molemmat aamut antoivat parastaan. En olisi voinut täydellisempiä auringonnousuja toivoakaan eli sitenkin ihan täydellinen reissu. 😄 Ainoastaan se jäi harmittamaan, että ajankohdan puolesta sinilevä teki jo tuloaan enkä oikein uskaltanut laskea koiria veteen, vaikka se vaikutti kirkkaalta. Pitänee ensi kesänä olla liikkeellä joko aikaisemmin tai reilusti myöhemmin. Parin kesän takaisen Rövarenin päiväreissun pistin aikoinaan korvan taakse, koska kyseessä oli Espoon saaristolauttojen viimeinen liikennöintiviikko ja ihmismäärät lautoillakin olivat siksi selvästi kesää pienemmät. Loppukesä/alkusyksy voisi olla hyvä vaihtoehto koiralliselle myös lintujen kannalta.

Ensi kesän retkisuunnitelmat ovat vielä pitkälti täysin avoinna. Tiedän haluavani ehdottomasti taas saaristoon jokuseksi yöksi. Sain ihan hiljattain hyviä vinkkejä Kirkkonummen saaristoon liittyen, mutta täytyy selvitellä miten saavutettavissa ne ovat julkisilla kulkupeleillä ja lautoilla. Lisäksi haaveilen, että voisi alkaa yhdistää telttaretkeilyyn hiljalleen kävelyä. Ei vielä mitään varsinaista vaeltamista, mutta niin, että totuttelisi rinkan kantamiseen pikkuhiljaa kävelymatkaa pidentäen. Tämä vain vaatii sellaisia kohteita, missä on joko makeaa vettä keitettäväksi/puhdistettavaksi tai muutoin juomavettä saatavilla. Itselle ja kahdelle koiralle varattu vesi nimittäin painoi tällä saarireissulla rinkassa ehdottomasti enemmän kuin mikään muu. Vesi on osoittautunut vähän yllättäväksi haasteeksi täällä etelässä varsinkin, kun ei ole autoakaan, missä sitä kuljetella ja säilytellä. 🙈

Koiranomistajat, te olette tärkeitä!

Julkaistu 27.2.2023Jätä kommentti

Olipa kerran keskustelu, jossa useampi ihminen ilmaisi huolensa rodun kehityssuunnasta. Keskustelu oli käynnistynyt viimeaikaisten uutisointien ja somekohinan myötä enkä ollut koskaan nähnyt yhtä monen kyseisen rodun omistajan tuovan ajatuksiaan ilmi. Olin jopa vähän ylpeä, että kerrankin keskustellaan muustakin kuin näyttelyistä tai turkista. Keskustelu oli pitkälti hyvin asiallinen, kunnes… Eräs kasvattaja tuli kertomaan, kuinka ei-kasvattavilla koiranomistajilla näkemyksineen ei ole mitään merkitystä. Yksittäinen tällainen mielipide nyt ei olisi vielä mitään, mutta hänen viestiään komppasi tykkäyksillä iso joukko muita kasvattajia. Tiedättekös, ensin nousi karvat pystyyn, mutta ensireaktion hälvennyttyä alkoivat hälytyskellot soida – lujempaa kuin koskaan.

Miettikääpä minkä viestin tällainen antaa meille koiranomistajille. Olen omiin näkemyksiini ja mielipiteisiini nojaten esimerkiksi terveystutkinut laajasti koirani. Käyttänyt ne taippareissa, MH-luonnekuvauksissa, jonkin kerran näyttelyissä, Jiipin metsästysominaisuuksien katselmuksessa ja vesityössä sekä Muikun luonnetestissä. Kasvattajat ovat toki toivoneet osaa näistä, mutta ennen kaikkea kyse on ollut siitä, että olen itse pitänyt asiaa tärkeänä – ihan koko rotuakin ajatellen. Samasta syystä olen järjestänyt sprinkuille joukkoterveystarkastuksia ja ollut osana lehden toimitusta jakamassa tietoa. Nyt minulle kerrotaan, että näkemyksilläni ei ole mitään arvoa, koska olen ”vain” koiranomistaja. Jos minulla näkemyksineni ja arvoineni ei ole merkitystä, niin ei ole myöskään niihin pohjautuvilla teoillani eli omien koirieni terveystutkimuksilla ja muilla rotua varten tekemilläni asioilla. Ikävä kyllä pistää myös kyseenalaistamaan, että onko tärkeinä pitämilläni terveydellä ja luonteella sitten niilläkään mitään merkitystä tässä rotuyhteisössä. Tempaistiin jalkojen alta kerralla kaikki ne syyt (kuvitelmat?), miksi olin joskus rotuun päätynyt.

Luulin, että omalla kohdallani viimeinen niitti oli jo nähty, mutta ei. Tämä oli nyt se vihoviimeinen naula arkkuuni. Nyt viimeistään ymmärrän siirtyä jonnekin muualle, missä myös ”vain” koiranomistajien panosta rodun eteen arvostetaan. Johonkin rotuyhteisöön, mikä puhuttelee enemmän omaa arvomaailmaani. Pidän kovasti sprinkuista, joten meinasin jättää rotujärjestön käyttöön läjän valokuvia, käydä kuvailemassa koiria toisinaan kuvapankin kasvattamiseksi ja olin valmis myös lainaamaan/tekemään pyydettäessä yksittäisiä juttuja lehteen, mutta enää en valitettavasti näe tätä mahdolliseksi. Lapsellista tai ei, mutta minulla menee ehdottomasti raja tässä: jos meillä koiranomistajilla ei ole mitään merkitystä yhteisössä, niin koiranomistajana en myöskään ole valmis antamaan enää pienintäkään panostani sen hyväksi ja osoittamaan siten tukeani toiminnalle. Olen jo riittävästi tehnyt ja kaikki se mitätöitiin viestimällä, että meillä koiranomistajilla ei ole väliä.

Koiranomistajat, teidän mielipiteillänne ja erityisesti valinnoillanne ON merkitystä. Minä valitsen äänestää jaloillani. Muitakin rotuja seurailleena tiedän, että toisissa roduissa kentältä tulevalla palautteella on väliä. Olen nähnyt kuinka yksittäisen koiranomistajan esiin tuoman huolen myötä on lähdetty rotujärjestön toimesta kartoittamaan ongelman yleisyyttä. Joissakin roduissa jopa HALUTAAN koiranomistajien osallistuvan keskusteluun ja toimintaan – nimenomaan kertovan sitä palautetta kentältä. Olen myös nähnyt, että jopa rodun kipukohdista voidaan keskustella kasvattajat ja koiranomistajat rinnakkain ilman, että aletaan luokitella keskustelijoita tärkeämpiin ja yhdentekeviin. Antakaa koiranomistajat panoksenne sellaisen yhteisön käyttöön, jossa teitä, osaamistanne ja näkemyksiänne arvostetaan.

Koiramaailmassa, myös rotukoiramaailmassa, on valinnanvaraa. Me koiranomistajat ja -hankkijat voimme massallamme ja kysynnällämme ohjailla suuntaviivoja. Valinnanvarassa on valtamme, joten käytetään sitä fiksusti: otetaan itse selvää, tarkastellaan asioita kriittisesti ja ennen kaikkea toimitaan rakkaiden koiriemme äänenä, koska ne eivät voi itse puolustaa itseään.