10 vinkkiä parempiin koirakuviin

En yleensä tee uudenvuodenlupauksia, mutta tänä vuonna olen päättänyt keskittyä enemmän itselle mieluisiin asioihin. Unohtaa ”sitten kun” -tyyppisen ajattelun ja raivata tilaa pitkäaikaisille haaveille, varsinkin niille kaikkein merkityksellisimmiltä tuntuville. Tehdä erityisesti vapaa-ajallani asioita, jotka antavat enemmän kuin ottavat, ja karsia päinvastaisia. Lyhyesti ja ytimekkäästi voisi todeta, että aion pistää uusiksi prioriteettini ja sitä kautta aikatauluni. Yhtenä seikkana mielessä on pyörinyt tämän blogin herättely. En tiedä kuinka aktiivisesti tulen päivityksiä tekemään enkä aio ottaa asiasta paineita, mutta lupaan olla ainakin paria edellistä vuotta aktiivisempi. Siihen ei toki paljon vaadita, kun edellinen kirjoitus on melkein 2,5 vuoden takaa. 😁 Katkaistaas tauko toisella allekirjoittaneelle tärkeällä teemalla: koirien valokuvaamiseen liittyvillä vinkeillä. Aika perusasiaa enemmän kuvanneille ja muistutuksena, etten ole ammattilainen, vaan omaksi iloksi kuvaava harrastaja.

1. Paras kamera on mukana kulkeva kamera

Kameroita löytyy tänä päivänä jos minkälaisia erilaisiin tarpeisiin: on puhelinkameroita, taskukameroita, suurikennoisia kompaktikameroita, superzoomkameroita, peilillisiä ja peilittömiä järjestelmäkameroita jne. Omia toiveita ja kameroiden ominaisuuksia kannattaa hieman kartuttaa, mutta paras kamera on ehdottomasti se, jota jaksaa kantaa mukana ja joka on siten ulottuvilla otollisen kuvaushetken tullen.

Puhelinten kameroiden kehitystahti on ollut huimaa ja puhelin onkin tänä päivänä omiaan ikuistamaan erityisesti nopeasti ohimeneviä hetkiä. Taskukamera kulkee nimensä mukaisesti kätevästi taskussa vaikkapa reissun päällä, kun taas superzoom tarjoaa ulottuvuutta ja isokennoinen puolestaan kuvanlaatua kompaktissa koossa. Järjestelmäkameraa hankkiessa kannattaa huomioida, että kameran rungon lisäksi on sijoitettava rahaa myös objektiiviin tai objektiiveihin. Objektiiveissa valovoimaisuus maksaa ja valovoima yhdistettynä ulottuvuuteen maksaa vielä enemmän.

2. Ota haltuun valotuksen pyhä kolminaisuus

Jos kamerasi tarjoaa mahdollisuuden asetusten manuaaliseen säätämiseen ja haluat saada kamerastasi kaiken irti, ota manuaaliasetukset haltuun. Aukkoa, suljinaikaa ja ISO-arvoa säätämällä haetaan tilanteeseen sopiva valotus, joten nämä kolme parametria hallitsemalla pääset valokuvauksessa jo todella pitkälle. Tämä kolmikko kulkee käsi kädessä eli yhtä säätäessäsi joudut muuttamaan myös vähintään toista, jos haluat pitää kuvan valotuksen samanlaisena. Aiheesta saisi kokonaan oman artikkelinsa, joten tässä käydään vain pintasilaus – kannattaa perehtyä aiheeseen lisää esimerkiksi Youtube-videoiden avulla.

Aukolla (aperture, A) säädetään objektiivin läpi kameran kennolle (tai filmille) pääsevän valon määrää ja aukon koko ilmoitetaan f-arvona. Aukko vaikuttaa kuvan syväterävyyteen eli siihen, kuinka iso osa kuvasta on tarkka syvyyssuunnassa: maisemakuvissa käytetään pientä aukkoa (suurta f-arvoa), kun taas muotokuvien tausta saadaan pehmeäksi suurella aukolla (pienellä f-arvolla). Sekunteina ilmoitettava suljinaika (shutter speed, S) puolestaan määrää sen, kuinka kauan kameran kennolle päästetään valoa. Lyhyt suljinaika pysäyttää nopeankin liikkeen, mutta kuva jää hämärissä olosuhteissa alivalottuneeksi. Pitkällä suljinajalla saadaan hämärässä valottuneempi kuva, mutta liike epäterävöityy ja kuva tärähtää helpommin. ISO-arvo kuvaa kuvakennon signaalin vahvuutta eli kameran valoherkkyyttä. Kun valoa on runsaasti, käytetään pieniä ISO-arvoja. Suuret ISO-arvot tulevat kysymykseen hämärissä olosuhteissa, jos halutaan välttää jalustan tai salaman käyttö ja/tai pysäyttää liike. Yleensä pyritään käyttämään pienintä tilanteeseen sopivaa ISO-arvoa, koska arvon nostaminen lisää kuvaan kohinaa eli rakeisuutta.

3. Valokuvaus on valon taltioimista

Valon tunteminen on valokuvauksessa avainasemassa, sillä kuten jo termi ”valokuvaus” itsessäänkin vihjaa, leikittelet kuvatessasi valon erilaisilla ominaisuuksilla, kuten suunnalla, varjoilla, voimakkuudella ja värillä. 

Kova valo, esimerkiksi keskipäivän suora auringonpaiste, saa aikaan dramatiikkaa voimakkaiden varjojen ja kontrastien avulla. Pehmeämpi valo, vaikkapa pilviharso tai matalalla oleva aurinko, puolestaan tarjoaa tasaisempaa valoa, pitempiä varjoja sekä seesteisemmän ja rauhallisemman tunnelman. Valon suunta taas vaikuttaa olennaisesti kuvan syvyysvaikutelmaan: kuvaajan selän takaa tuleva myötävalo vähentää syvyyttä, sivuvalolla saadaan syvyyttä varjojen avulla ja vastavalo luo voimakkaan syvyysvaikutelman. Valoa on vieläpä eri väristäkin! Näköaistimme osaa korjata kynttilän, hehkulampun, loisteputken ja auringon sävyerot automaattisesti, mutta kameran valkotasapaino on säädettävä olosuhteisiin sopivaksi.

Luonnonvalokin vaihtelee vuorokaudenajan mukaan. Aamu- ja iltapäivän valo on lämpimämpää ja pehmeämpää kuin keskipäivän valo. Valokuvaajat suosivat usein auringonnousun ja -laskun ympärille sijoittuvia kultaista ja sinistä hetkeä. Sininen hetki vallitsee juuri ennen auringonnousua ja heti auringonlaskun jälkeen. Sävymaailma on viileä, taivas syvän sininen ja vallitseva valo korostaa tummia alueita. Kultainen hetki puolestaan sijoittuu heti auringonnousun jälkeen tai juuri ennen auringonlaskua. Pehmeä, tasainen ja kultainen valo luo silloin pitkät varjot ja korostaa lämpimiä sävyjä. Näiden hetkien ajankohta ja pituus vaihtelevat vuodenajasta, säästä ja maantieteellisestä sijainnista riippuen.

4. Yhdistä kamera koiralle mukaviin asioihin

Yllättävän usein kuulee koirista, jotka muuttuvat luimisteleviksi, kun kameran kaivaa esiin. Tämä on helppo välttää yhdistämällä kamera koiran mielessä mukaviin asioihin: herkkuihin, leluihin ja sen sellaisiin. Tee siis kuvaussessiosta koiralle miellyttävä puuhastelu- tai herkutteluhetki! Jos koirasi on jo luimivaa sorttia, uuden mielentilan harjoittelun voi aloittaa ihan vain vaikkapa syöttämällä tai leikkimällä kameran läsnäollessa ilman valokuvaamista. Mikäli koira arastelee erityisesti sulkimen ääntä, yritä treeneissä rakentaa kivoja mielleyhtymiä nimenomaan tuohon ääneen.

Anna koiralle myös hetkiä hengähtää poseeraamisen välissä – varsinkin jos nimenomaan ohjaat koiran poseeraamaan tietyllä tavalla tiettyyn paikkaan. Parhaimmillaan valokuvaussessio on oikeastaan oivallinen paikallaolotreeni häiriöineen: pyörit itse koiran ympärillä kuvakulmia hakien, kamera räpsähtelee, ympärillä saattaa liikkua muita ihmisiä ja eläimiä yms. Muista siis palkata koiraa riittävästi paikallaolosta valokuvaamisen aikana ja ruhtinaallisesti sen päätteeksi!

5. Laskeudu koiran tasolle

Yksi tyypillisimmistä virheistä pieneläimiä kuvatessa on napata otos ihmiselle luontaiselta korkeudelta eli eläimeen nähden yläviistosta. Tämä kuvakulma on usein varsin tylsä, koska tuijottelemme koiriamme siitä kulmasta päivät pääksytysten. Lisäksi yläviistosta otettu kuva tekee koirasta töppöjalkaisen. Kokeile siis seuraavan kerran koiraa kuvatessasi laskeutua sen tasolle: koira kasvattaakin jalat alleen ja eläimen oikea olemus tulee paremmin esiin. Kannattaa testata myös kuinka alaviistosta, maankamaralta, otettu kuva tekeekin koirasta yhtäkkiä suorastaan jättiläisen! Siihen on siis syynsä, miksi koiria kuvaamaan lähtiessäni en pue pyhävaatteita päälle.

Vertikaalisten kuvakulmien lisäksi uusia kulmia sopii hakea myös horisontaalisesti. Koira näyttää aivan erilaiselta riippuen siitä onko kuva otettu tarkalleen edestä, etuviistosta vai suoraan sivusta. Kuten meillä ihmisillä, myös koirilla on ne omat kuvauksellisimmat puolensa. Yllättävän pienikin askel johonkin suuntaan voi muuttaa kuvaa ratkaisevasti. Ja jo pelkästään se, että eläin kääntää päätään hieman eri suuntaan, luo kuvauskohteelle uudet ääriviivat.

6. Silmät ovat sielun peili

Koirien tuulenhalkojat ovat usein meidän ihmisten neniä huomattavasti pidempiä. Tästä syystä tarkennus osuu koirakuvissa yllättävän herkästi kirsun päähän. Joskus voi olla ihan hauskakin tehokeino tarkentaa kuva töpseliin, mutta silmät ovat kuitenkin yleensä se eläväisin osa eliöissä. Osa nykykameroista osaa jo tunnistaa eläinten silmiä, mutta monien kameroiden kanssa joutuu vielä itse etsimään silmät tarkentamista varten.

Kiinnitä huomiota silmien eloisuuteen: Mistä valo tulee niin, että se heijastuu nätimmin silmistä? Silmiä ja ylipäätään koiraa voi tuoda esiin luomalla syvyysvaikutelmaa suuren aukon (pienen f-luvun) avulla. Tällöin tausta pehmenee silmien ja koiran pysyessä terävinä. Muista kuitenkin, että mitä suuremmalla aukolla kuvaat, sitä tarkemmin tarkennus on saatava osumaan juuri silmiin. Pokkareissa ja puhelimissa, joissa ei aukon manuaalisäätöä erikseen ole, kannattaa kokeilla muotokuva-esiasetusta, sillä se toimii samalla idealla – tai ainakin tuppaa pehmentämään taustaa.

7. Heittäydy saadaksesi koiran huomio

Koirille halutaan yleensä tarkkaavainen ilme kuviin. Opettele siis imitoimaan vinkulelua, kissanpentua tai mitä tahansa, millä saat koiran huomion itseesi. Jos et halua koiran katsovan suoraan kameraan, värvää avustaja klovniksi koiraa viihdyttämään. Erilaisten äännähdysten sijaan voi myös hyödyntää vaikkapa leluja, koiran tunnistamia sanoja (esim. ”Ruokaa!”) tai yksinkertaisesti vain odottaa hetkeä, kun koira kiinnostuu jostain ympärillä olevasta asiasta. Jiippi esimerkiksi ryhdistäytyy ja terästäytyy aina lintuja havaitessaan – se osaa bongailla niitä taivaaltakin.

Huomaa kuitenkin, että koiran mielenkiinto samaa asiaa kohtaan ei kestä yleensä kovinkaan montaa sekuntia. Ole siten valmiina laukomaan heti, kun koira kiinnostuu ja ilme terävöityy. Huomionherättäjinä toimiville asioille voi toki kasvattaa myös arvoa vaikkapa vapauttamalla koiran usein vinkulelulle tai palkkaamalla sitä tiheästi omien hihkumistensa välissä. Samalla tulee rakentaneeksi kivaa mielleyhtymää myös kameraa kohtaan.

8. Leikittele koiran ja ympäristön vuorovaikutuksella

Koiria voi ympäristöstä riippuen valokuvata joko kontrolloiduissa olosuhteissa tai antaa koiran touhuta omiaan. Vapaana käyskentelevä koira tuo yleensä touhuissaan persoonaansa esiin antaen siten kuvaajalle mahdollisuuden tallentaa koiraa aidoimmillaan. Monissakaan kuvauspaikoissa ei voi kuitenkaan päästää koiraa tai koiria rallatelemaan vapaana, joten koiralle voi olla hyödyllistä opettaa pieni valikoima erilaisia poseeraustaitoja. Omien koirieni repertuaariin kuuluu varsinkin kohdetyöskentelyä, esimerkiksi etujalkojen nostamista kohteelle ja pään työntämistä rakojen läpi. Monille spanieleille luontainen esineiden kantaminen on erittäin käyttökelpoinen temppu. Muikku on oppinut kääntämään päätään käteni osoittamaan suuntaan. Kokemattomman koiran kanssa voi hyödyntää esimerkiksi maksamakkaratahnan sipaisemista sopivaan paikkaan taikka muutoin namien tai lelun jättämistä sopivaan paikkaan koiran lähelle.

Paljon kuvaava oppii bongaamaan ympäristöstä kiinnostavimmat kuvauspaikat. Varsinkin kaupunkiympäristöstä löytyy suoria linjoja, jotka ohjaavat katsetta tiettyyn suuntaan. Kannattaa hyödyntää valokuvissa näitä linjoja sijoittamalla pääkohde sinne, mihin linjat luontaisesti katsetta vievät. Luonnossa vaikkapa polut toimivat samanlaisina katseenvangitsijoina. Ympäristön elementtejä voi hyödyntää myös kohteen kehystämisessä, esimerkiksi kuvaamalla koiraa lehtien keskelle jäävän aukon läpi. Väreillä leikittely on hauskaa sekin. Paljas silmä ei aina hahmota ympäristön potentiaalia, joten käytän itse usein puhelimen kameraa mallaillessani sopivaa kuvauspaikkaa ja kuvakulmia.

9. Riko sääntöjä

Valokuvaus ja ylipäätään taide on täynnä erilaisia sääntöjä ja ohjeita, jotka edesauttavat silmälle esteettisempään lopputulokseen pääsemistä: on kultaista leikkausta, värioppia, kolmanneksen sääntöä yms. Tässäkin artikkelissa on heitelty ohjeita, kuten mahdollisimman pienellä ISO-arvolla kuvaamista, koiran tasolle laskeutumista ja silmiin tarkentamista. Näiden perusohjeiden opiskelu on varsinkin alkuvaiheessa paikallaan, mutta niitä kannattaa myös rikkoa harkitusti – se lisää usein kuvan kiinnostavuutta. Kokeile siis rohkeasti erilaisia rajauksia, valotuksia ja sommitteluita. Kuvaa eri aikaan päivästä ja erilaisilla keleillä. Klassisen 85-millimetrin muotokuvaobjektiivin vaihtaminen laajakulmaobjektiiviin tuo muotokuviin uudenlaista perspektiiviä.

Varsinkin valokuvauksesta harrastuksena kiinnostuneen ja valokuvaajana kehittymisestä haaveilevan kannattaa pysähtyä hieman suunnittelemaan kuvaussessioita. Mieti mitä haluat kuvalla ilmaista ja mitä se vaatii esimerkiksi valolta, perspektiiviltä, sommittelulta ja kuvakulmalta. Koiran persoonaa voi tuoda esiin paitsi rekvisiitan avulla myös rakentamalla kuvaan vaikkapa dramatiikkaa tai pehmeyttä valon avulla. Suosittelen lueskelemaan valokuvauksesta ja ennen kaikkea seuraamaan muita valokuvaajia: ketään ei kannata matkia liiaksi, mutta muiden kuvista voi lainata hyviä ideoita ja yksityiskohtia.

10. Tallenna raakatiedostoina ja jälkikäsittele

Järjestelmäkameralla ja muilla kykenevillä kameroilla kannattaa ehdottomasti tallentaa kuvat raakatiedostoina. Raakatiedostojen pääte riippuu kameran merkistä, mutta se voi olla esimerkiksi NEF, ARW, CRW tai ORF. Raw-tiedostoihin tallentuu aivan kaikki valokuvan sisältämä tieto sellaisenaan ilman pakkaamista ja korjauksia, jolloin kuvan jälkikäsittelyyn jää laajemmat mahdollisuudet. Kannattaa huomioida, että kuvankäsittelyohjelmat eivät välttämättä kaikkia raw-tiedostoja tunnista. Tarjolla on kuitenkin varsinkin aloittelijoille kelvollisia ilmaisohjelmia.

Kamerasta ulos tuleva otos on vasta aihio valmiille valokuvalle, sillä jälkikäsittely on monien mielestä digikuvauksessa yhtä tärkeässä roolissa kuin valokuvaaminen itsessään. Koirakuvauksessa voidaan jälkikäsittelyssä hävittää esimerkiksi kaulapantoja ja hihnoja, jos niitä ei ole nimenomaan valittu rekvisiitaksi kuviin. Itse en ole rajun käsittelyn ystävä, mutta luonnollisia asioita korostava hienosäätö tekee kuvalle kuin kuvalle ihmeitä. Makuja on kuitenkin monia ja toiset tykkäävät hyvinkin voimakkaasti käsitellyistä, jopa digitaiteen puolelle kallistuvista kuvista.

Hei olen Hanna ja olin virtuaalikennelharrastaja

Ah, virtuaalikennel. Sana, joka herätti koiraihmisissä 2000-luvun alussa suuria tunteita eikä välttämättä niin positiivisessa mielessä. Monille kasvattajille se tarkoitti pahemman luokan pitkäkyntisiä: hevosten ja koirien valokuvia kähveltäviä pikkutyttöjä. Kuvien luvaton käyttö oli varsinkin virtuaalieläinharrastuksen alkuaikoina aito ja valitettava ilmiö, mitä ei missään nimessä käy kieltäminen. Toisaalta samaan aikaan virtuaaliharrastus antoi harrastajakunnalleen yllättävän paljon. Tässä yksi vuosia sitten lopettanut pitkän linjan virtuaalikoiraharrastaja, joka on halunnut avata tätä aihetta jo pidemmän aikaa.

Omasta virtuaalikoiraharrastuksestani sen verran, että olin toiminnassa mukana reilusti yli kymmenen vuoden ajan. Aloitin joskus vuosituhannen vaihteen tienoilla vihkotalleilla ja -kenneleillä siirtyen varsin nopeasti hoitamaan virtuaalihevosia. Minulla oli useampia virtuaalikenneleitä, mutta vain kaksi pitkäaikaista sellaista: Meripelastajan landseerit ja newfoundlandinkoirat sekä Saintjohnin labradorinnoutajat. Alapuolella arkistojen kätköistä löytynyt kuva muistaakseni Saintjohnin ihan ensimmäisestä versiosta. Perustin aikoinaan virtuaalisen pelastuskoirayhdistyksen ja virtuaalisen hyötykoirajärjestön, ja olin vuosien varrella mukana pyörittämässä monia muitakin kilpailuyhdistyksiä, muun muassa vesipelastusta ja lintukoirakokeita. Lisäksi hahmottelin viimeisten vuosieni aikana virtuaalikoirille periytymisjärjestelmän, jonka kohtalosta en tosin ole ihan varma.

Virtuaalieläinharrastus sai alkunsa oletettavasti 90-luvun loppupuolella. Se oli aluksi pienten lasten harrastus, jossa rakennettiin tyypillisimmin virtuaalitalleja ja -kenneleitä erilaisille kotisivuilmaispalvelimille, esim. Expage.comiin. Alkuvaiheen virtuaalitallit ja -kennelit olivat hoitoloita, joiden kotisivuilla esiteltiin hoitolan eläimet ja kuvailtiin esimerkiksi hoitolan tiloja, ympäristöä sekä henkilökuntaa ja hoitajia. Hoitajaksi pystyi hakemaan kuka tahansa ja hoitajatoiminnalle oli jokaisella hoitolalla omat ohjeensa ja sääntönsä. Tyypillisesti eläimiä hoidettiin kirjoittamalla päiväkirjaa ja jokaisesta päiväkirjamerkinnästä sai jonkinlaisia krediittejä kehittyäkseen hoitajana. Kokeneemmilla hoitajilla oli enemmän oikeuksia: he saivat hoitotarinoissaan lähteä esimerkiksi maastoon hoitohevosellaan. Hevoset ja koirat olivat suosituimpia eläimiä, mutta löytyi myös mm. jyrsijöitä, kissoja ja erilaisia kuvitteellisiä eläimiä, kuten yksisarvisia ja lohikäärmeitä. Muistan omilta alkuajoiltani, että hoitajatoimintaa pyörittäviä virtuaalitalleja oli PALJON, mutta niin oli myös hoitajiksi haluaviakin. Vapaan hoitohevosen löytäminen ei ollut aina niin helppoa.

Tässä vaiheessa tarkennettakoon, että suomalaisessa virtuaaliharrastuksessa ei ole ollut missään vaiheessa kyse esimerkiksi FurryPawsin kaltaisesta tiettyyn peliin ja sen sääntöihin sidotusta toiminnasta. Virtuaalihoitoloiden sivut rakennettiin aluksi ilmaisille kotisivupalvelimille ja myöhemmin moni harrastaja hankki itselleen webhotellin verkkotunnuksineen. Minun webhotellini ja toinen verkkotunnukseni ovat itse asiassa peräisin virtuaaliharrastusajoiltani. Hoitolan sivut ja pitkälti koko harrastamisen sai räätälöidä omannäköisekseen. Jokainen asetti itse omat tavoitteensa ja harrasti omaan tahtiinsa. Jonkinlaisia ohjenuoria oli ja ne lisääntyivät harrastuksen kehittyessä, mutta kiveen hakatut säännöt eivät kuuluneet virtuaaliharrastukseen. Harrastuksessa ei myöskään voinut hävitä samalla tavalla kuin monissa peleissä. Toiminta perustui täysin mielikuvituksen käyttöön, mutta jos johonkin peliin täytyisi verrata, niin The Sims voisi olla ehkä lähin verrokki – ei tosin sama asia sekään.

Virtuaaliharrastus kehittyi nopeasti 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Hoitajatoimintaa pyörittävät hoitolat alkoivat jäädä historiaan ja tilalle tulivat kasvatus- ja kilpailutoimintaan satsanneet virtuaalitallit ja -kennelit. Viimeistään tässä vaiheessa nousi myös kohu valokuvien luvattomasta käytöstä. Virtuaalieläimille lainailtiin siis kuvia oikeiden koira- ja hevoskasvattajien nettisivuilta lupaa kysymättä. Harrastajakunta koostui tässä vaiheessa noin 10-vuotiaista pikkutytöistä enkä ainakaan itse ollut edes kuullut tekijänoikeuksista aiemmin. Aika oli silloin toinen ja monelle aikuisellekin käsite tuntui olevan kohtalaisen vieras tuttavuus. Ilmiö oli erittäin valitettava niin oikeiden hevos- ja koiraihmisten kuin virtuaaliharrastajienkin kannalta. Kun tietoisuus tekijänoikeuksista kasvoi virtuaaliharrastajien keskuudessa, porukka alkoi ns. valvoa omiaan. Virtuaalikoiraharrastajat esimerkiksi perustivat Käräytyksen, jonka ”henkilökunta” kiersi virtuaalitallien ja -kenneleiden vieraskirjoissa ”käräyttämässä” luvattomia kuvia ja jakamassa tietoa tekijänoikeuksista. Uusia harrastajia opastettiin ahkerasti paitsi lupien kysymiseen myös luvallisten kuvien tekijänoikeuksien merkitsemiseen.

Virtuaaliharrastuksen kehittyessä jokainen eläin sai oman sivunsa, jossa esiteltiin tyypillisesti sen perustiedot (virallinen nimi, kutsumanimi, rotu, sukupuoli, kasvattaja jne.), luonne, sukutaulu, kilpailutulokset ja jälkikasvu. Eläinten kanssa alettiin kilpailla erilaisissa lajeissa. Virtuaalikoirille oli tarjolla oikeastaan kaikenlaista kilpailutoimintaa mitä nyt kuvitella voi ja enemmänkin: tokoa, agilitya, rallytokoa, pk-toimintaa, poliisikoiratoimintaa (huume-, räjähde- ja yleispoliisikoirat), pelastuskoiratoimintaa (pelastus- ja meripelastuskoirat), vepeä, hyötykoiratoimintaa (avustaja-, opas- ja kuulokoirat), ajokokeita, haukkukokeita, luolakoirakokeita, mejää, noutajien kokeita, spanielikokeita, kanakoirakokeita, paimennusta, ASCA-paimennusta, valjakkoajoa, vinttikoirakokeita, työkoirakokeita (petojahti, taakanveto, tuholaistorjunta ja voimanveto), laumanvartijakokeita, flyballia, koiratanssia, maastoesteitä ja koiraurheilua (canicroos, koirapyöräily ja koirahiihto). Harrastajat itse järjestivät kisoja toisilleen ja tulokset arvottiin arvontakoneilla. Ykköstulosten myötä koirat etenivät luokissa ja tavoitteena oli valionarvon saavuttaminen. Monien lajien liitot järjestivät vuosittain mestaruuskilpailuja omissa lajeissaan.

Virtuaalinäyttelyt olivat aivan oma lukunsa. Virtuaalinäyttelyiden tuomarit koulutettiin virtuaalisen FCI:n toimesta ja koirien arvostelu perustui valokuviin. Näyttelyitä varten koirille tarvittiinkin vähintään yksi hyvä rakennekuva, josta pystyi arvioimaan koiran rakennetta suhteessa rotumääritelmään, sillä koirat asetettiin paremmuusjärjestykseen tällä perusteella. Kun kuvien kopiointi omine lupineen ymmärrettiin luvattomaksi toiminnaksi, lupia rakennekuvien käyttöön alettiin kysellä esimerkiksi oikeilta kasvattajilta ja koiraihmiltä. Suomalaiset suhtautuivat asiaan varsin nihkeästi, joten moni kyseli kuvia ulkomaisilta kasvattajilta. Oman kokemukseni mukaan monet ulkomaiset kasvattajat olivat ensin hämmentyneitä ja sitten otettuja asiasta ja myönsivätkin lupia kuvien käyttöön. Kuvista oli kuitenkin kova kilpailu, sillä kahdella koiralla ei saanut olla samaa kuvaa samassa näyttelyssä. Moni virtuaaliharrastaja alkoi sen vuoksi itse valokuvata eläimiä oikeissa näyttelyissä, mikä sekin herätti närää kotimaisissa koira- ja hevospiireissä. Koiranäyttelyissä virtuaaliharrastajat eivät ehkä niin näkyneet, mutta hevosnäyttelyissä kävi kuuleman melkoinen vilske – itse en ole koskaan hevosnäyttelyssä ollut. Jossain vaiheessa tulivat kuvioihin mukaan myös piirretyt virtuaalieläimet, joille järjestettiin omat näyttelynsä. Muiden lajien mestaruuskilpailujen tavoin vuosittain järjestettiin myös eri maiden voittajanäyttelyitä ja Virtuaalinen vuoden näyttelykoira -kisassakin kävi kuhina.

Moni taisi hakea virtuaaliharrastuksesta kosketusta siihen, millaista oikeiden eläinten kasvattaminen voisi olla. Yhdistelmien suunnitteluun käytettiin aikaa ja eläimille haluttiin kerätä näyttöä niiden ominaisuuksista ennen ”astutuksia”. Virtuaalinen FCI antoi jalostussuosituksensa ja esimerkiksi terveyssyistä kiellettyjä väriyhdistelmiä ei tehty, vaikka virtuaalieläimistä kyse olikin. Jotkut harvat arpoivat eläimilleen terveystuloksia ja jos huono tuuri kävi, eläimen joutui jättämään jalostuskäytön ulkopuolelle. Varsinkin hevospuolella eläimiä menetettiin myös esimerkiksi laukkaurheiluonnettomuuksissa ja tallipaloissa. Jonkinlaisia periytymisjärjestelmiäkin tosiaan kehitettiin tuomaan kasvatustoimintaan lisää haastetta. Pienilukuisten rotujen kanssa joutui miettimään geenipooliasioita ja ”tuomaan” uutta verta ulkomailta – siis keksimään uusia eläimiä. Menestyneimpien virtuaalieläinten jälkikasvu oli halutumpaa kuin vähemmän menestyneiden. Niin sanotut pitkäsukuiset ja tasasukuiset eläimet olivat jossain vaiheessa arvostetumpia kuin lyhytsukuiset. Pitkäsukuisuus tarkoitti sitä, että eläimen taustalla oli useamman sukupolven verran ”oikeita” kisanneita ja tulosta niittäneitä virtuaalikoiria. Tasasukuisuudella taas tarkoitettiin sitä, että keksityt tuontikoirat eivät katkoneet pitkää sukutaulua, vaan sukutaulu oli mahdollisimman täynnä ”oikeita” virtuaalikoiria. Pennut ja varsat ”myytiin” kanssaharrastajille, jotka tosin joutuivat ensin vakuuttamaan myyjän tulevaisuudensuunnitelmilla.

Virtuaaliharrastuksen kehittyessä virtuaalitallien ja -kenneleiden sivut alkoivat muistuttaa entistä enemmän oikeiden tallien ja kenneleiden sivuja. Monet virtuaaliharrastajat olivat omatoimisesti kehittäneet taitojaan mitä tulee graafiseen suunnitteluun ja verkkosivujen rakentamiseen. Virtuaalieläinten sivuilla esiteltiin tietoja eläimistä ihan samaan tapaan kuin oikeat kasvattajat esittelivät tietoja omista eläimistään. Virtuaalieläimet rekisteröitiin keskusjärjestöihin luotuihin rekistereihin ja ne kävivät toisinaan myös laatuarvosteluissa, katselmuksissa tai jalostustarkastuksissa. Kaikki tämä johti toisinaan väärinkäsityksiin ja aiheutti lisää skismaa eläinihmisten ja virtuaaliharrastajien välillä. Virtuaaliharrastajien joukossa alettiin entistä enemmän kiinnittää huomiota siihen, että virtuaalitallin/-kennelin sivuilla tuli olla selvästi merkintä toiminnan virtuaalisuudesta. Samoin eläinten sivuilla tuli selvästi mainita, että kyse oli virtuaalisesta, keksitystä eläimestä. Moni jakoi tämän tiedon vähintään kahdella kielellä, suomeksi ja englanniksi. Lisäksi ainakin virtuaalikoiraharrastajien keskuudessa oltiin tarkkoja siitä, että virtuaalikenneleillä ei käytetty oikeilla kasvattajilla käytössä olevia kennelnimiä. Virtuaalikenneliä perustaessa varmistettiin Kennelliiton ja FCI:n listoilta, ettei suunniteltu nimi ollut käytössä kenelläkään reaalimaailmassa.

Virtuaaliharrastuksen kehitys tapahtui rinnakkain harrastajakunnan ikääntymisen kanssa. Uskallan väittää, että virtuaaliharrastukseni loppuaikoina harrastajien keski-ikä oli selvästi lähempänä 20 vuotta, kun aloittaessani se oli ollut lähempänä 10 vuotta. Kuten jo edellä totesinkin, virtuaaliharrastajien keskuudesta alkoi löytyä paljon taitoa mitä tulee verkkosivujen rakenteluun. Minäkin olin joskus kohtalaisissa määrin itseoppinut, mutta taidot ovat sittemmin ruostuneet ja olen pudonnut kehityksen kärryiltä. Erilaiset rekisterit, kilpailutoiminta yms. pyörivät aluksi täysin manuaalisesti käsivoimin, mutta harrastajien ikääntyessä mukaan tulivat erilaiset tietokannat, tai mikä sitten oikea termi onkaan, jotka helpottivat ylläpitäjien urakkaa. Uskallan väittää, että virtuaaliharrastus vaikutti useammallakin ihmisellä esimerkiksi ammatinvalintaan: tiedän, että harrastajia päätyi muun muassa tietotekniikan ja graafisen suunnittelun pariin.

Kuulun itse niiden ihmisten joukkoon, joiden valokuvaus- ja kuvankäsittelyharrastus alkoi virtuaalikenneleiden myötä. Adobe Photoshopin hankin aikoinaan suunnitellakseni grafiikkaa virtuaalikenneleilleni. Kuvasin jonkin verran myös näyttelyissä koiria virtuaaliharrastusta silmällä pitäen, mutta en lopulta käyttänyt kovinkaan paljon ottamiani kuvia virtuaalikoirillani. Tarkoitukseni oli aikoinaan siirtyä siihen, mutta sain heti kättelyssä yhdessä kuvassa esiintyneen koiran omistajan niskaani kuin yleisen syyttäjän. En oikein tänäkään päivänä ymmärrä tätä hyökkäystä. Olin itse ottanut kyseisen kuvan koiranäyttelyssä, ihmisiä ei ollut tunnistettavissa ja koirakin seisoi edustavasti. Olisin kyllä silti poistanut kuvan nätimmälläkin pyynnöllä. Nuori Hanna säikähti rähjäystä toden teolla. 😅 Jos nuoria moititaan käytöstavattomiksi, niin kyllä ne aikuisetkin osaa varsinkin netissä. Kuvalupakyselyitä maailmalle lähettäessä joutui käyttämään englannin kieltä. Mie esimerkiksi päädyin vaihtamaan erään pohjoisamerikkalaisen newfoundlandinkoirakasvattajan kanssa useammankin viestin koirista ihan vaan siksi, että molempia kiinnosti sama rotu. Hän lähetti jonain vuonna jopa joulukortin koiristaan minulle.

Virtuaaliharrastus myös kehitti ja ylläpiti kirjoitustaitoa ja mielikuvitusta. Virallisten nimien keksiminen virtuaalikoirille ja varsinkin pentueille oli hirmuhauskaa. Itse tykkäsin myös valtavasti pohtia tekstimuodossa virtuaalisia kasvatusperiaatteitani ja minun virtuaalikenneleilläni oli usein myös pitkät kuvaukset kennelin ympäristöstä ja rakennuksista valokuvineen. Omat virtuaalikennelini tuppasivat sijaitsemaan rannikolla vanhassa majakassa. 😁 Kirjoittelinpa jossain vaiheessa myös yleisesti blogia virtuaalikoiramaailmasta. Tosin omien harrastusvuosieni loppupuolella kaikenlaisten tekstien määrä varsinkin virtuaalikenneleissä valitettavasti romahti, kun toiminta keskittyi koirien kilpailuttamiseen ja pennuttamiseen. Tallipuolella sen sijaan arvostettiin ainakin silloin vielä pitkiä luonnekuvauksia ja esimerkiksi valmennuspäiväkirjoja.

Ainakin virtuaalikoiraharrastajien ydin oli melko tiivis joukko. Meillä oli oma keskustelupalstamme, jossa puitiin sekä virtuaalimaailman että reaalimaailman tapahtumia. Osa meistä haaveili vielä omasta koirasta, joku ei voinut ottaa koiraa ollenkaan allergian vuoksi ja toisilla oli nelijalkaisia oikeassa elämässä useampia. Opin todella paljon koirista nimenomaan kanssaharrastajilta, jotka keskusteluissa pistivät kyseenalaistamaan omia käsityksiä ja etsimään lisää tietoa. Perinteinen johtajuusajattelu vaihtui koiria käsittelevän tieteellisen materiaalin kahlaamiseen. Selvisi, että näkyvästi esillä oleva Pedigree ei olekaan parasta ruokaa koirille. Pisti miettimään, etteivät lyttykuono tai ruttuinen nahka ole ehkä sittenkään kovin suloisia ominaisuuksia koiralla. Jokusen kanssaharrastajan olen vuosien varrella päässyt tapaamaan kasvotustenkin. Virtuaalikoirailijoiden miitti Messarin yhteydessä oli aikoinaan varsin perinteinen tapahtuma, joskin itse en tainnut koskaan osallistua. Jonkun luona on tullut joskus istuttua iltaa ja koiratreffeillä on käyty muutamaankin otteeseen. Noilta ajoilta jääneitä tuttuja pyörii edelleen somessani paljon.

Tänä päivänä virtuaalieläinharrastus sinnittelee käsittääkseni aika pienellä joukolla. Jo minun aikanani näkyi selvästi se, että harrastajat alkoivat ikääntyä eikä uusia harrastajia enää tullut samaan tahtiin. Mitä olen oman ikäluokkani eläinihmisten kanssa keskustellut, niin monet ovat tietoisia takavuosien virtuaalieläinharrastuksesta ja yllättävän moni on sitä jossain vaiheessa myös kokeillut. Kyseessä oli selvästi aikansa ilmiö, joka alkaa vissiin olla vähän liian vanhanaikainen ja vaivalloinen tämän päivän maailmassa. Oli mielenkiintoista saada seurata tämän harrastuksen kehityskaarta sieltä Expage-hoitoloista sittemmin huippuunsa hiottuihin virtuaalimaailman kattojärjestöihin asti. Omista koiristani ottamiani kuvia olisin tänä päivänä valmis luovuttamaan virtuaalikoirien käyttöön, jos niitä joku kysyisi. Tosin sillä edellytyksellä, että lupa tosiaan kysyttäisiin ja kuvien yhteyteen olisi merkittävä selvästi paitsi minun nimeni myös tieto siitä, että kyseessä on kyseessä on virtuaalikoira eivätkä teksteissä esitetyt tiedot liity mitenkään kuvissa esiintyvään oikeaan koiraan – viimeksi mainittu kahdella kielellä.

Linkkejä virtuaalimaailmaan

Virtuaalinen eläintenhoito – Wikipedia-artikkeli virtuaaliharrastuksesta
Virtual Fédération Cynologique International (VFCI) – virtuaalikoiramaailman kattojärjestö
Virtuaalimaailman Kennelliitto (vMKL) – toinen virtuaalikoiramaailman kattojärjestö
Virtuaalinen Ratsastajainliitto (VRL) – virtuaalihevosmaailman kattojärjestö
Käräytys – virtuaaliharrastajien kokoama tietopaketti tekijänoikeuksista

MH-luonnekuvaus ensikertalaisen silmin

Jos olet halunnut kokeilla jotain ns. virallista koirajuttua, mutta rohkeus ei ihan vielä riitä koetella omia esiintymis- ja/tai koulutustaitoja, niin MH-luonnekuvaus voisi olla juuri sopiva testimuoto aloittaa. Suosittelen MH:ta lämpimästi myös kotikoirien omistajille! Tässä ei nimittäin testata koiran koulutustasoa ja ohjaajalta vaaditaan ainoastaan taitoa kuunnella korvat höröllä ja toteuttaa kuulemansa ohjeet. Ohjaajan tarvitsee lähinnä osata tönöttää aloillaan, ottaa muutamia askeleita ja tuijottaa vaikkapa haalaria – hurjan akrobaattista. MH:sta saat puolueettoman ja muiden MH-luonnekuvattujen koirien tuloksiin vertailukelpoisen arvion koirasi luonneominaisuuksista ja käyttäytymisestä ennalta määritellyissä tilanteissa. Mitä enemmän koirien luonteita kuvataan, sitä parempi käsitys saadaan rodulle tyypillisestä luonteesta ja esimerkiksi kehittämiskohdista testattavien ominaisuuksien osalta. Joidenkin rotujen parissa on laadittu ns. ihanneluonnekuva, johon oman koiransa tulosta voi verrata. Puolueettoman tahon tekemä vertailukelpoinen luonnekuvaus tarjoaa myös osaltaan materiaalia jalostusvalintoja tekeville.

”MH:n tarkoitus on kerätä aineistoa koiran käyttäytymisestä ohjeen määrittelemissä tilanteissa. Kuvaustuloksia roduittain yhdistelemällä saadaan tietoa rodulle tyypillisestä luonteesta. Yksittäisen koiran MH kuvaa näin koiran luonteenominaisuuksia sekä yksilönä että rodulle tyypilliseen ja ihanneluonnekuvaan verrattuina.” (Lainaus MH-luonnekuvauksen säännöistä)

Osallistumaan oikeutettuja ovat kaikki Kennelliiton tai muihin sen hyväksymiin koirarekistereihin merkityt, 18 kuukautta täyttäneet puhdasrotuiset koirat. Voimassa olevien rokotus-, tunnistusmerkintä- ja antidopingsääntöjen tulee toki myös täyttyä. Sairas koira tai juoksuinen narttu eivät saa osallistua. Narttu ei saa osallistua 30 vrk ennen synnytystä ja alle 75 vrk synnytyksen jälkeen. (Tiedot poimittu MH-luonnekuvauksen säännöistä 23.4.2020) Koiralla tulee olla kuvaustilanteessa ei-kuristava, sileä nahka- tai tekstiilipanta, jossa ei ole muovilukkoa. Koira ulkoilutetaan ennen vuoroaan siten, ettei se pääse tutustumaan avustajiin tai yleisöön. (Tiedot poimittu MH-luonnekuvauksen järjestämisohjeista 23.4.2020)

”MH-luonnekuvauksessa koira käy läpi kymmenen eri testiosiota, jossa kuvataan koiran 31 eri käyttäytymisreaktiota. Luonnekuvauksen aikana kaksi kuvaajaa tarkastelevat koiran luonteenominaisuuksia kuten leikkisyyttä, pelkoa, saalisviettiä ja sosiaalisuutta. Jokainen ärsytystilanne aloitetaan samalla tavalla kaikille koirille. Koiran osoittaessa vähäistä kiinnostusta tai se ei kiinnostu ollenkaan, ei osiota tehdä erilaiseksi tai kiinnostavammaksi koiran aktivoimiseksi. Koiran käsittely ja ärsytystilanteet ovat jokaiselle voimakkuudeltaan ja järjestelyiltään samanlaiset. Osiot päätetään siten, ettei siitä koidu koiralle uutta ärsytystilannetta. Ajalla on suuri merkitys koiran palautumiselle ja siksi eri toimenpiteet suoritetaan tietyin aikavälein. Koiralle annetaan palautumiseen riittävästi aikaa.” (Lainaus Kennelliiton sivuilta)

Olen itse ollut kertaalleen MH-luonnekuvauksessa, Muikun kanssa loppukesästä 2017. Tämä on siten tosiaankin keltanokan katsaus aiheeseen. Ehkä jonkinlainen kannustus kaltaisilleni käydä kokeilemassa oman koiran kanssa? 🤔 Muistan hermoilleeni etukäteen, että osaanko toimia kuvaustilanteessa oikein, mutta huoli oli sangen turha. Sääntöihin ja järjestämisohjeisiin kannattanee tutustua sen verran, että tietää suurpiirteisesti mistä on kyse ja osaa varata oikeanlaisen pannan mukaan. Lappuset on kuitenkin selattu nopeasti läpi eikä niitä ole missään nimessä tarpeen päntätä kannesta kanteen ulkoa. Kuvaustilanteessa riitti nimittäin se, että toteutti testiohjaajan (TO) antamia ohjeita robottimaisesti. Mitään sirkustemppuja ei tarvinnut todellakaan hallita eikä sooloilulle jätetty tilaa, sillä TO tuntui todellakin vääntävän ohjeita koko ajan rautalangasta askel askeleelta. Tämä ohjeistaminen kuuluukin olennaisena osana hänen tehtäviinsä. Ehdin myös ennen Muikun vuoroa katsella muutaman muun koiran MH-luonnekuvauksen alusta loppuun, sillä olimme paikalla hyvissä ajoin ennen omaa vuoroamme emmekä olleet ensimmäisten kuvattavien joukossa. Kuvauksia on tosiaan mahdollista katsella yleisön joukosta. Kannattaa kuitenkin huomioida, että yleisö ei voi tulla ja mennä vapaasti silloin, kun jollakin koiralla on kuvaus kesken.

MH-luonnekuvauksessa koira kohtaa tilanteita, joita ei välttämättä arjessa tule vastaan, ja tarkoitus on nähdä kyseiselle yksilölle luontainen tapa reagoida näihin tilanteisiin. Olin vuosia sitten yliopistolla kuuntelemassa kotieläintieteen erikoiskurssia koirista. Siellä kävi vierailevana luennoitsijana joku MH-luonnekuvausta Suomeen tuomassa ollut henkilö, jonka nimeä en valitettavasti enää saa päähäni. Hänen näkökulmansa oli, että koira kannattaisi käyttää MH-luonnekuvauksessa mahdollisimman nuorena, ennen kuin kokemukset ja koulutustausta ehtivät suuresti muokata sen maailmankuvaa. Näin ollen koiraltakaan ei kuvauksessa vaadita mitään erityisiä taitoja eikä MH:ta varten kuulu harjoitella. Koiran tulisi kuitenkin olla omistajansa hallinnassa siinä määrin, että sen saa pyydettäessä kytkettyä kahdessa minuutissa. Useampi MH:n osio nimittäin suoritetaan koira joko kokonaan irrallaan tai hihnan kiristyessä taluttimesta irti päästäen. Tässä kahden minuutin rajassa ei ole kyse mistään luoksetuloliikkeestä tai -tehtävästä. Koiran voi hakea esimerkiksi takaa-ajovieheeltä eikä kunniakierroksistakaan rokoteta mitään, kunhan koiran saa kytkettyä aikarajan sisällä eikä se haihdu horisonttiin tai rallattele viittä minuuttia täysin omia polkujaan.

En aio esitellä tässä koko kuvauksen tarkkoja suoritusohjeita, mutta käyn osa-alueet läpi pääpiirteittäin. Osa-alueet pyritään tosiaan toteuttamaan kaikille koirille samanlaisina vertailukelpoisuuden varmistamiseksi, mutta koiraa ei pakoteta esimerkiksi ottamaan kontaktia vieraaseen tai lähtemään tämän matkaan, jos se ei sitä vapaaehtoisesti tee.

Ensimmäinen osa-alue on nimeltään kontaktinotto ja siinä testataan ottaako koira kontaktia vieraaseen ihmiseen tai vastaako se vieraan ihmisen yritykseen ottaa kontaktia. Lisäksi testiohjaaja ottaa koiran hihnan itselleen ja yrittää houkutella koiran mukaan noin 10 metrin päähän koiranohjaajasta. Lopuksi kokeillaan vielä käsiteltävyyttä eli TO tunnustelee koiraa vähän samaan tapaan kuin näyttelytuomarikin kopeloi kehässä.

Seuraavana on vuorossa ensimmäinen leikki, jossa koiranohjaaja houkuttelee ensin koiraa leikkimään patukalla annettujen ohjeiden mukaisesti. Mie olen tottunut leikittämään koiria äänen kanssa, joten pieniä haasteita tuotti omalla kohdalla se, että ääntä ei saanut käyttää. Patukkaa heitellään koiranohjaajan ja testiohjaajan välillä, kunnes TO heittää sen kauemmaksi maahan. Tarkoitus on katsoa tarttuuko koira patukkaan ja jos tarttuu, niin koiranohjaajan tehtävä on houkutella koira patukan kanssa luokseen. Tämän jälkeen TO houkuttelee koiraa taisteluleikkiin. Muikkuhan ei ymmärtänyt tuon taivaallista ison patukan perään. Nykyään se leikkii ainakin mun kanssani innokkaasti taisteluleikkejä lelulla kuin lelulla, joten olisi mielenkiintoista päästä viemään tuo vielä luonnetestiin ja nähdä kuinka se on muuttunut MH-luonnekuvauksen ajoista.

Takaa-ajo ja tarttuminen -osiossa testataan nimensä mukaisesti sitä, lähteekö koira siksakkia pakenevan vieheen perään ja tarttuuko siihen. Tämä osio toistetaan kahteen otteeseen. Muikku ottaa spurtteja lintujen nostamiseksi, mutta tämä viehe ei ainakaan kuvaustilanteessa kiinnostanut sitä pätkän vertaa.

Aktiviteettitaso – ehkä kaikkein vaativin osio. Koiranohjaajan pitää seistä kolme minuuttia paikoillaan koira hihnan toisessa päässä. Koiralle ei anneta mitään käskyjä ja muistaakseni piti vielä tuijotella tyyliin taivastakin – ei ainakaan katsella koiraa. Koira joko asettuu aloilleen tai sitten hörveltää omiaan sen muutaman minuutin ajan. Kolme minuuttia tuntui muuten yllättävän pitkältä ajalta siinä tilanteessa. 😁

Etäleikityksessä outo, huppuun ja viittaan pukeutunut leikittäjä heiluu 40 metrin päässä koirakosta käyden välillä piilossa riisumassa viittansa. Muikku lähinnä tuijotti epäileväisesti mokomaa ilmestystä, vaikka leikittäjä hihkuikin sitä innokkaaseen sävyyn leikkimään kanssaan. Muikun reaktio ei kuitenkaan yllättänyt, sillä se on epäluuloinen uusia asioita kohtaan eikä ole kovin innokas leikkimään vieraiden ihmisten kanssa.

Yllätysosiossa koiran kanssa kävellään kohti maahan levitettyä haalaria. Kun koirakko on noin kolmen metrin päässä haalarista, se vedetään äkkiä ylös. Koiranohjaajan pitäisi muistaa haalarin ponnahtaessa toimia hetkeä aikaisemmin annettujen annettujen ohjeiden mukaisesti – voi olla yllättävän hankalaa, jos sattuu itsekin yllättymään haalarista. 😅 Tässä katsotaan taas koiran reaktio ja uskaltautuuko se katsomaan haalaria lähempää. Pienen palautumishetken jälkeen koiran kanssa kävellään ylhäällä roikkuvan haalarin ohi kahteen otteeseen, jotta nähdään miten koira ohittaa tuon yllättyksen aiheuttaneen asian.

Ääniherkkyyttä testatessa idea on pitkälti sama kuin haalarin kanssa, mutta haalarin tilalla on tässä osiossa rämisevä laite. Räminä alkaa koirakon ollessa laitteen kohdalla. Tässäkin koiranohjaajan pitäisi räminästä huolimatta muistaa toimia annettujen ohjeiden mukaan. Taas katsotaan koiran reaktio ja kokeillaan miten se kykenee ohittamaan laitteen hetken palautumisen jälkeen. Näiden ohitusten aikana ei tosiaan enää säikytellä uudella räminällä, vaan laite seisoo hiljaisena paikoillaan.

Aaveet-osio on ehkä kaikkein… Noh, erikoisin: Kaksi valkoiseen huppuun ja viittaan pukeutunutta avustajaa lähestyy uhkaavan hitaasti hiiviskellen koirakkoa. Ovat kuin Muumien Mörköjä konsanaan! Jälleen kerran seurataan koiran reaktioita oudossa tilanteessa. Täytyy kyllä sanoa, että ihan tasan tarkkaan ottaisin itsekin jalat alleni, jos täysin ymmärtämättömänä törmäisin tällaisiin kavereihin. Eli en pidä lainkaan hämmästyttävänä, että Muikku päätti poistua takavasemmalle yleisön luokse, kun emäntä näytti syöttävän itsensä möröille jäämällä tönöttämään tyhmänä paikoilleen. 🙈

Kaikkien näiden osioiden jälkeen leikitään vielä uudelleen koiran kanssa. Ideana on verrata tätä leikitystä kuvauksen ensimmäiseen leikkiin: jos koira on kovasti kuormittunut kuvauksen aikana, se ei todennäköisesti kykene leikkimään samalla tavoin kuin alussa. Noh, Muikku ei varsinaisesti leikkinyt kummassakaan leikissä, mutta tällä jälkimmäisellä kerralla yllätti osoittamalla enemmän kiinnostusta patukkaa kohtaan. Siitäkin huolimatta, että se oli kuitenkin selvästi kuormittunut kuvauksen aikana.

Vihoviimeisenä osiona on ampuminen, jonka koiranohjaaja voi jättää väliin niin halutessaan. Laukauksia on neljä, joista kaksi suoritetaan koiran leikkiessä oman ohjaajansa kanssa ja kaksi koiran ollessa passiivinen. Jos koira ei halua leikkiä, kaikki neljä laukasta ammutaan passiivisuuden aikana. Lopuksi houkutellaan vielä koiraa uudelleen leikkiin. Suurin yllätys Muikun kohdalla tuli ehkä siinä kuinka voimakkaasti reagoi ampumiseen. Ei paennut tai mitään, mutta tuli hyppimään epävarmana minua vasten tukea hakien. Se on kyllä reagoinut muutenkin äkkinäisiin ääniin, mutta MH:ssa reaktion voimakkuus johtui oletettavasti nimenomaan kuvaustilanteen kuormittavuudesta.

Kuvauksen päätteeksi koirakolle annetaan suulliset kommentit koiran reaktioista ja kirjallinen kuvauslomake, jonka tulokset tulevat näkyviin myös KoiraNet-jalostustietojärjestelmään. Vinkkinä, että kannattaa pyytää jotakuta yleisöstä videoimaan oman koirasi suoritukset ja ehkä tuo suullinen palautekin! Et nimittäin itse saa osioiden aikana kääntyillä tai katsella ympärillesi vapaasti, joten koira jää helposti näkökenttäsi ulkopuolelle. Muikku perääntyi useammassakin uhkaavassa/yllättävässä tilanteesssa taakseni, kun minun piti pitää katseeni haalarissa/räminälaitteessa/yms. Aaveiden kanssa tuo tosiaan päätti hakeutua yleisön luokse – taisi todeta, että hullusta emännästä ei ole nyt pelastamaan möröiltä. 😅 Koirasi kasvattaja saattaa olla kiinnostunut näkemään koiran reaktiot omin silmin ja video kertoo muutenkin enemmän kuin pelkät kirjalliset tulokset.

Osalle koirista koko MH-tapahtuma on lähinnä kuin huvipuistovierailu lapselle: pääsee leikkimään ja tapaamaan ihmisiä. Herkemmät taas kuormittuvat oudoista tilanteista siinä määrin, että koiraa kannattaa ehkä kävelyttää kuvauksen jälkeen jonkin aikaa sen palauttamiseksi. Muikku kuului näihin kuormittuneisiin herkkiksiin, mitä osasin vähän odottaakin. Meitä ohjeistettiin siksi tekemään jonkinmoinen kävelylenkki ennen kotimatkaa.

Suosittelen tosiaan MH-luonnekuvausta ja/tai luonnetestiä lämpimästi koiralle kuin koiralle. Kaikkein herkimpien yksilöiden kanssa kannattanee kuitenkin ehkä miettiä, että kestääkö koira kuormituksen vai jääkö sille todennäköisesti traumoja tilanteesta. Jokaisella meistä on toki omasta mielestään ja omien sanojensa mukaan maailman paras koira, mutta puolueeton tulkinta on aina puolueeton tulkinta. ”Ihana ja leppoisa kotikoira” voi esimerkiksi olla vieraassa paikassa ja oudoissa tilanteissa jotain aivan muuta kuin mitä se kotioloissa tai muissa tutuissa tilanteissa on. Yleensä omistajalla on toki jo jonkinlainen käsitys koiransa todennäköisistä reaktioista, mutta testaamalla näkee myös, että tuleeko yllätyksiä ja toisaalta osuuko oma näkemys koirasta yhtään yksiin koulutettujen MH-luonnekuvaajien tulkinnan kanssa. MH:ssa koiraa tarkkailee koko ajan kaksi kuvaajaa, jotka yhdessä laativat raportin koirasta.

Miulla olisi haaveena päästä toivottavasti vielä tänä kesänä Jiipin kanssa MH-luonnekuvaukseen ja Muikku taas olisi kiva saada luonnetestiin. Olin jo katsellut kummastakin testimuodosta kaksi mahdollista vaihtoehtoa, joihin yrittää mahtua mukaan, mutta sitten tuli korona. Saas nähdä miten tämä alkava kesä tästä nyt etenee. Terveys toki ennen kaikkea.