Retkikohde: Mustavuori, Helsinki

Vuosaaressa sijaitseva Mustavuori on pääkaupunkiseudun arvokkain lehtoalue. Se kuuluukin yhdessä vieressä sijaitsevien Porvarinlahden lintuvesien kanssa Natura 2000 -alueisiin. Sini- ja valkovuokot värjäävät lehtometsän keväisin kukinnoillaan ja onnekkaimmat saattavat kuuleman bongata Mustavuorella harvinaisia keltavuokkojakin. Alueella sijaitsee myös ensimmäisen maailmansodan aikaisen linnoituksen raunioita ja muun muassa tykkiteitä. Me lähdimme Mustavuoreen lähinnä sinivuokkojen perässä. Olin kyllä tietoinen raunioista ja jossain takaraivossa kummitteli käsitys jonkinlaisesta luolastakin, mutta en siltikään osannut odottaa mitä tuleman piti.

Jätimme auton Itäväylän varressa sijaitsevalle Mustavuoren linnoitusalueen parkkipaikalle. Pieni parkkipaikka oli eilen lauantaina vähän ennen puoltapäivää kohtalaisen täynnä ja itse asiassa iltapäiväneljältä kotiin lähtiessämme vielä sitäkin täydempi. Olin varuilta tarkastanut, että Mustavuoren eteläpuolella on kaksi muuta parkkipaikkaa, yksi Kallvikintien varrella ja toinen Niinisaarentien varrella. Näistä kolmesta parkkipaikasta kuitenkin nimenomaan linnoitusalueen parkkipaikka on lähimpänä sekä linnoitusaluetta että suojeltua lehtoaluetta. Mustavuori on tavoitettavissa hyvin myös julkisilla, mutta tässä koronatilanteessa ne eivät valitettavasti oikein tulleet kysymykseen.

Ensimmäisenä metsän puolella törmäsimme nimenomaan linnoituksen raunioihin. Niitä tuntui olevan kaikkialla minne sitten polkuja pitkin talsikin. Myönnän, olin erittäin haltioissani tästä löydöstä! Olisin voinut helposti käyttää koko päivän raunioita tutkien ja niissä kuljeskellen. Tosin, raunioissa lojui paikoin roskaa ja muuta roinaa siinä määrin, että sai hieman katsoa mistä koirien kanssa kulki. Raunioita oli kuitenkin tosiaan laajalti ja osa niistä täysin siistejäkin. Vaikka joitakin paikkoja joutui välttelemään, niin hyviä kuvausspotteja löytyi runsaasti.

Reissun jälkeen oli pakko hieman googletella, että mikä noiden raunioiden tarina oikein on. Kyseessä ovat tosiaan ensimmäisen maailmansodan aikaisen, Helsinkiä kehystäneen Krepost Sveaborg -linnoituksen jäänteet, tai siis pätkä niitä. Linnoituksella oli maalla useampia linnoitteita aina Westendistä Vuosaareen asti. Maarintama seuraili löyhästi Kehä I:stä ja meririntamaan kuului 37 tukikohtaa saaristossa pääkaupunkiseudun edustalla. Linnoituksen keskuspaikkana toimi Sveaborg eli Suomenlinna. Krepost Sveaborg rakennettiin puolustamaan venäläisiä saksalaisten hyökkäyksiltä, mutta se ei koskaan päässyt täyttämään virkaansa venäläisten vetäydyttyä Helsingistä vuonna 1918. I maailmansodan jälkeen linnoituksesta purettiin kaikki purettavissa oleva käyttökelpoinen materiaali. Toisen maailmansodan lähestyessä luolastoihin kunnostettiin ammussorvaamoita, varastoja ja väestönsuojia. Sittemmin linnoitus on jäänyt suurelta osin teiden ja muun rakentamisen alle. Se liitettiin kuitenkin muinaismuistolain piiriin vuonna 1971 eli linnoituksen jäljellä olevien osien hävittäminen on kielletty ilman Museoviraston lupaa.

Ja sitten se luola, jonka olemassaolosta minulla oli jonkinlainen hämärä mielikuva. En yhtään tiennyt mistäpäin aluetta lähteä tätä etsimään, mutta se löytyikin helposti (ja sattumalta) alueen läpi kulkevan ulkoilutien viereltä, kun huomioni kiinnittyi kallioihin ja niillä kiipeileviin ihmisiin. Piti sitten itsekin käydä kurkkaamassa mikä ihmisiä noin kiinnostaa ja uteliaisuus palkittiin. Kallioiden alla avautui kunnioitettavan kokoinen luola, jossa oli kaksi suuaukkoa. Napsin koirista pari kuvaa toisella suuaukolla ja kävin tutkimassa luolaa sisältä käsin itsekseni, sillä en uskaltanut ottaa riskiä, että jompikumpi koirista olisi rikkonut itsensä pimeässä esimerkiksi lasinsiruihin. Varsinkaan juuri nyt emme kaipaa yhtäkään ylimääräistä haaveria. Luola oli kuitenkin näkemisen arvoinen. Jälleen kerran täytyy todeta, että Helsinki kätkee sisäänsä toinen toistaan yllättävämpiä paikkoja.

Ai niin, kyllä me sinivuokkojakin lopulta löydettiin. 😁 Olin niin haltioitunut linnoituksesta, että koko lehdon etsiminen meinasi unohtua. Kun sitä lopulta lähdimme etsimään, meni hieman haeskeluksi. Telian ongelmien vuoksi en myöskään päässyt tarkastamaan sen tarkempaa sijaintia puhelimen kartasta. Vähän kiertelyä, niin kyllähän se sieltä sitten löytyi. Kuviin ei valitettavasti tallentunut kuin muutamia yksittäisiä sinivuokkoyksilöitä, mutta lehtoalueella niitä oli tosiaan runsaasti yhdessä valkovuokkojen kanssa. Jo lehto itsessäänkin oli näkemisen arvoinen ja nyt hieman harmittaa, että siellä tuli otettua kovin vähän kuvia eikä yhtäkään oikein julkaisukelpoista. Noh, eiköhän tuonne pääse palaamaan vielä joskus.

P.S. Mustavuoren vierestä löytyy muuten Vuosaarenhuippu, joka on kuin pieni pala keinotekoista tunturia Helsinkiin kiikutettuna – kannattaa käydä tutustumassa! Me ei nyt sinne eksytty, mutta käytiin viime kesänä huipulla ihailemassa auringonnousua. Voisin jossain vaiheessa kirjoitella siitäkin oman juttunsa. Oli nimittäin seikkailu matkata viimeisellä yöbussilla Vuosaareen ja odotella huipulla auringonnousua yli tunnin ajan ainoana seurana koirat ja paikalla pyörähtäneet mopopojat. 😁

Retkikohde: Hyypiänmäen lippaluola, Nurmijärvi

Hirrrrrrvittävä retkeilykuume. Tämä sosiaalinen eristäytyminen olisi otollista aikaa harrastaa kotiseuturetkeilyä, kun kotona oleilua ja luonnossa liikkumista lukuunottamatta melkein kaikki muu on kielletty tai vähintäänkin epäsuotavaa. Ainut vaan, että autottomalle retkeilymahdollisuudet ovat rajalliset, kun julkisilla ei paljon turhia reissuja tohdi tehdä. Kävelyetäisyydellä olevat kohteet alkavat olla näin kuusi viikkoa jatkuneen tilanteen jälkeen nähtyjä. Olen jo leikkinyt ajatuksella, että hankin pyörään peräkärryn ja lykkään koirat sinne reviiriä laajentaakseni. 😁 (Pyörän viereen en uskalla edes yhtä koiraa laittaa, sillä näen silmissäni citykanikevennyksen ja itseni sen seurauksena ojanpohjalla hiekkaa sylkemässä.) Lauantaina saan onneksi auton lainaan hakeakseni koirille 30 kg lihaa. Taidan venyttää laina-aikaa hieman, jotta pääsen katsastamaan yhden nippanappa kävelyetäisyyden ulkopuolella olevan retkikohteen. Sitä odotellessa hoidettakoon retkikuumetta valokuvilla ja kertomuksilla aiemmista retkikohteista.

Ajattelin esitellä retkihaasteemme kiinnostavimmat retket kronologisessa järjestyksessä. Kaikkia retkiä en tosiaan aio esitellä, sillä en pidä vaikkapa Puotilan pienvenesatamaa blogin lukijoille mielenkiintoisena kohteena ja muutamista retkistä ei puolestaan ole kunnollisia kuvia (vain video ja/tai kännykällä otettu kuva). Ensimmäisenä kiinnostavana kohteena esittelyvuoroon olisi päässyt Lammassaari. Kyseinen retki ei vaan mennyt niin kuin Strömssössä ja yksi olennainen kohde jäi siksi näkemättä. Yritimme nimittäin koirien kanssa Kuusiluotoon, mutta vettä oli niin paljon, että upposin pitkospuista huolimatta pohkeitani myöten Vanhankaupunginlahteen. Esittelen molemmat saaret mieluusti kerralla, joten toivotaan, että pääsisimme vierailemaan tuolla vielä ennen kuin lampaat jälleen muuttavat Kuusiluotoon. Saatte nyt sitten ensimmäisenä katsauksen Nurmijärvellä sijaitsevaan Hyypiänmäen lippaluolaan. Sangen kiehtova kohde sekin! En ollut itse nähnyt aiemmin mitään vastaavaa.

Hyypiänmäen lippaluola löytyy Nurmijärven Valkjärveltä. Luola on luultavasti helpoin löytää Hyypiänmäki-nimistä tietä tallaamalla. Ja nimenomaan tallaamalla. Valkjärventien ja Hyypiänmäen risteyksessä oleva kyltti nimittäin kertoo, että kyseiselle tielle ei ole moottoriajoneuvoilla asiaa ellei ole matkalla tontille – asutusta on jokusen talon verran eli kunnioitettakoon asukkaiden rauhaa. Järkevän parkkipaikan löytäminen osoittautui pieneksi haasteeksi, sillä Valkjärventie on puolestaan kohtalaisen kapea, mutta yllättävän liikennöity tie sijaintiin nähden. Autoliikennettä ei voi sanoa helsinkiläisittäin olevan paljon, mutta kyllä siinä kaara jokusen minuutin välein pyyhälsi ohi bussipysäkillä seistessä ja parkkipaikkaa puhelimen kartalta etsiessä. Karttaa koluamalla löytyi lopulta leveämpi kohta, mutta kävelymatkaa Hyypiänmäen risteykseen tuli jonkin verran.

Luolalle oli lopulta kohtalaisen helppo löytää, vaikka vielä kokemattomana retkeilijänä vähän seikkailinkin ylimääräisiä mutkia oikeaa polkua etsiessäni. Paluumatkalla tuli todettua, että Hyypiänmäki-nimiseltä tieltä pääsee helppoa polkua pitkin suoraan kukkulalle ja jyrkänteen yläreunaan. Valitettavasti en vaan enää muista polusta muuta kuin, että se lähti Hyypiänmäki-tieltä vasemmalle Valkjärventien suunnasta tultaessa. 😅 Suosittelen tarkastamaan kartasta jyrkänteen sijainnin, sillä luola sijaitsee jyrkänteessä! Kävelimme kuitenkin Hyypiänmäen (kukkulan, ei tien) harjannetta pitkin sen toiseen äärilaitaan ja kiersimme alakautta luolalle. Loppumatkasta tuli hieman rämmittyä polkujen ulkopuolella. Tiedä sitten olisiko ollut ihan polkukin tarjolla. Muutamasta muusta ulkoilijasta päätellen toisestakin suunnasta olisi ehkä perille päässyt, mutta harjanteelta pystyi kuikuilemaan kivasti viereiselle Valkjärvelle.

Hyypiänmäen lippaluola on Keski-Uudenmaan suurin luola. Kuten jo totesinkin, en ollut itse nähnyt vastaavaa aiemmin. Olen toivottoman huono arvioimaan metrejä silmämääräisesti, mutta väittäisin pituutta kertyvän useampia kymmeniä metrejä. Jossakin taisi olla maininta yli 50 metristä, kun googlettelin tietoa luolasta ennen siellä vierailua. Korkeutta luolalla on sen verran, että pisinkin ihminen mahtuu vaivatta seisomaan suurimmassa osassa luolaa. Lipan syvyys on puolestaan muutamia metrejä. Luola sijaitsee jyrkänteen alla vielä kuitenkin kohtalaisen korkealla rinteessä. Sen suojista avautuu erinomainen laajakuva edessä olevaan metsään ja ainakin lehdettömään aikaan myös heti metsän takana siintäville peltoaukeille. Peltoaukeilla käyskenteli vierailumme aikana kauriita, joita kumpikin koirista katseli kiinnostuneina kameralle patsastellessaan. Helpotti omaa hommaani kameran toisella puolella. 😁

Olemattomasta talvesta huolimatta luolan katossa komeili paikoin yllättävän suuri määrä jääpuikkoja. Varsin vaatimattomia ja jo sulamassa olevia sellaisia toki. Yksi puu myös näytti siltä kuin sen oksilla olisi kasvanut naavamaiseen tapaan jääpuikkoja. Harmi, etten saanut siitä kelvollista kuvaa. Ympärilleen katselu herätti ilman muuta ajatuksen, että kuinka kiehtova luola voisikaan olla kunnollisena talvena! Pistinkin paikan korvan taakse siltä varalta, jos vaikka ensi talvi olisi Etelä-Suomessa tavanomaisempi. Olin jostain lukenut, että luolasta tai sen lähistöltä löytyy talvisin jääputouksia. Nytkin löysimme hetken etsittyämme yhden pikkuruisen jääputouksen poikasen ja sain kuin sainkin rastittua retkihaasteesta kohdan ”Retki jääputoukselle”. En nimittäin uskaltanut jättää tätä kohtaa haasteesta loppuvuoden vastuulle. 😜

Olimme liikenteessä koronakaranteenin alkamista edeltäneenä lauantaina. Kyseessä oli muistaakseni ensimmäinen keliltään kohtalaisen mukava eli lähes sateeton päivä vähään aikaan. Väkeä tuli vastaan yllättävän paljon siihen nähden kuinka ”keskellä ei mitään” paikka on. Olisimmekohan kohdanneet kolme tai neljä muuta seuruetta. Hyypiänmäen lippaluola on kuitenkin ehdottomasti kohde, joka kannattaa tulla kurkkaamaan hieman kauempaakin! Läheltä löytyy myös Pirunkellari-niminen rakoluola. Se on hieman vaikeammin tavoitettavissa ja maastoltaan haastavakulkuinen, mutta hyväjalkaisten kannattaa ehdottomasti käydä kurkistamassa se samalla reissulla. Kirjoittelen Pirunkellarista jossain vaiheessa oman julkaisunsa, jottei tämä julkaisu veny kuvien vuoksi järjettömän pitkäksi.

Veden valamia 2.0 on nyt Maininki.net

Tämä on helsinkiläisen koiraihmisen ja kahden englanninspringerspanielin blogi, tervetuloa. Jos mietit sivua selatessasi, että tässä on jotain tuttua, niin saman kirjoittajan näppäimistöltä ovat lähtöisin muutaman vuoden takainen Veden valamia 2.0 ja vielä kauempaa historiasta se alkuperäinen Veden valamia. Facebookin ja Instagramin puolella olet voinut törmätä meihin Veden valamia 2.0 -nimellä, mikä tosin vaihtui somekanavillakin nyt Maininki.netiksi (@maininkinet). Linkit somekanavillemme löydät postauksen lopusta ja blogin oikeasta alalaidasta.

En aio esitellä itseäni tarkemmin tässä yhteydessä, mutta mikäli se puoli kiinnostaa, Esittely-sivulta löytyy ripauksen verran lisää tiedonmuruja. Oman elämänkertani sijaan esittelen teille kuvan labradorinnoutajasta, vaikka kerroin juuri, että blogin pääosissa seikkailee lisäkseni kaksi sprinkkua. Luvassa on ”Missä mennään nyt” -päivitys vanhoille tuttavuuksille ja jospa uudetkin saavat tämän myötä hieman juonen päästä kiinni.

Kuvassa esiintyvä pikkumusta on, tai ikävä kyllä oli, labradorinnoutajanarttu Taraino’s Some Like It Hot eli sinunkaupat tehneiden kesken ihan vaan Norppa. Minun puolen elämän mittaisten unelmieni täyttymys. Se Ensimmäinen. Pieni musta käärö, jonka kannoin kotiin pää pilvissä ja mieli suuria haaveita täynnä, mutta toisin kävi. Ortopediaan erikoistunut eläinlääkäri lausui yhdeksän kuukautta myöhemmin pelottavat sanat: ”Kinnernivelten osteokondroosi ja irtopaloja. Leikkauksen avulla voi selvitä noin 5-vuotiaaksi asti oireettomana.” Siitä taas yhdeksän kuukautta eteenpäin tulivat seuraavat pelottavat sanat: ”Molemmissa kinnernivelissä selviä nivelrikkomuutoksia.” Pärjäsimme muutaman vuoden konservatiivisilla hoitokeinoilla, mutta valitettavasti Norpan kintereet olivat matkansa kulkeneet alkuvuodesta 2018.

Jätimme Muikun kanssa hyvästit pikkumustalle 4.4.2018 klo 19. Norpan puolikkaaksi jääneen elämän aikana hoidettiin kintereiden lisäksi myös mm. pari alkavaa hotspottia ja korvatulehdusta, outo kutinakohtaus, epämääräinen takapään voimattomuuskohtaus, kaksi päivystykseen vienyttä rajua vatsatautia ja pahanlaatuinen nisäkasvain. Aivan liikaa kaikkea eikä valitettavasti pelkästään terveysasioissa, vaan sain oppia aika monta muutakin asiaa kantapään kautta. Onneksi Norppa oli sentään luonteeltaan täyttä kultaa!

Norpan lopetuksen jälkeen alkoi 3-vuotiaalla, ikänsä koirakaverin kanssa eläneellä Muikulla (Korpitassun Aquata) opettelu ainoan koiran virkaan. Vietimme kesän vepeillen, rallytokoillen ja keskenämme päiväretkeillen. Kumpikin sopeutui yllättävän helposti uuteen elämään, vaikka olin ennakkoon pelännyt, että mitä tuleman pitää. Se, ettei tarvinnut stressata koiran koipia säännöllisen epäsäännöllisesti, oli jotain aivan uutta. Tajusin vasta jälkikäteen kuinka isoksi taakaksi Norpan kintereet olivat vuosien hiipiessä kasvaneet. Ne olivat ohjailleet elämäämme varsinkin loppuvaiheessa. Hiljalleen huomasin, etten enää alitajuisesti tarkkaillut jokaisen vastaantulevan koiran liikkumista eikä pieni viaton metsässä kompurointi saanut enää sydäntä hyppäämään kurkkuun samalla tavalla kuin aiemmin.

Tilannetta helpotti varmasti myös se, että Muikku oli tutkittu kattavasti terveeksi eikä muitakaan oireiluja ole ollut tähänkään päivään mennessä. Tieto Muikun A-lonkista ja 0-kyynäristä olikin jo Veden Valamia 2.0 -blogin puolella alkuvuonna 2017. Maaliskuussa 2018, noin kuukausi ennen Norpan lopetusta, kävimme Muikun kanssa selkäkuvissa, polvitarkastuksessa ja gonioskopiassa. Missään tutkimuksessa tai tarkastuksessa ei löytynyt mitään moitittavaa, vaan se sai priimat paperit kaikilta osin. Nyt viimeisimmässä silmätarkastuksessa helmikuussa 2020 saatiin sarveiskalvon dystrofia/degeneraatio -diagnoosi. Vasemmassa silmässä oli eläinlääkärin mukaan hyvin pieni kolesterolikertymä, mutta sillä ei ole käytännössä mitään merkitystä.

Aloimme Muikun kanssa hiljalleen löytää myös yhteistä kieltä alkuhankaluuksien jälkeen. Muikku on perusluonteeltaan hiukan varovainen ja epäluuloinenkin koira. Se on ollut aivan erilainen käsiteltävä kuin intopiukea ja massalla jyräävä labradorinnoutaja. Olen aina pyrkinyt koirieni kanssa positiivisiin koulutusmenetelmiin, mutta vasta Muikku on opettanut mitä koiralähtöisyys koulutuksessa (ja sosiaalistamisessa) todella tarkoittaa. Hallinäyttelykokeilumme ovat esimerkiksi olleet katastrofeja toisensa perään paitsi virhevalintojen myös huonon tuurin vuoksi. En usko, että tätä asiaa saamme enää kuntoon, joten olen yrittämisen jälkeen lopulta luovuttanut asian suhteen. On niin paljon muitakin sekä koiralle että itselle mieluisia juttuja, joita tehdä.

MH-luonnekuvauksessa kävimmekin jo loppukesästä 2017, mutta en tainnut siitä kauheasti edellisen blogin puolella lopulta kirjoittaa. Loppukommentti Muikusta oli voimakkaasti omistajansa koira, joka tukeutuu haastavissa tilanteissa omaan ihmiseensä. Kuulostaa just eikä melkein Muikulta. Arjessa se on maailman helpoin, kiltein ja tottelevaisin tapaus. Hämmästyttää usein tottelevaisuudellaan ihmisiä, kun eivät tiedä mitä tuossa on taustalla. Täytyy kuitenkin sanoa, että Muikku on iän ja kokemusten myötä reipastunut todella paljon ja sen kanssa on tänä päivänä suuri ilo elää arkea ja harrastaa meidän juttujamme. Osan kunniasta otan kyllä itsellenikin, sillä opin vihdoin kuinka tällaista koiraa kannattaa käsitellä.

Syyskesällä 2018 starttasimme Muikun kanssa ns. oikeilla kisakentillä. Taippareihin lähdettiin kasvattajan kannustamana elokuun lopussa, vaikka olin ihan varma, että hylätty sieltä tipahtaisi. Jos ei kaatuisi haussa irtoamattomuuteen, niin viimeistään laukaukseen. En ollut uskoa korviani, kun kuulin, että Muikun suoritus on hyväksytty kaikkien osa-alueiden osalta eli miun koirani sai kuin saikin SPA1-tuloksen! Viikkoa myöhemmin startattiin ekoissa ja toistaiseksi ainoissa rallytokokisoissamme. Radasta jäi jossain määrin ”Kyllä se kotona osaa…” -fiilis. Kasvattajan kanssa viestitellessä en edes tajunnut käydä kurkkimassa pisteitämme ennen kuin hyvän tovin kuluttua: 94/100 pistettä ja hyväksytty! Olimme ilmoittautuneet kahteen muuhunkin kisaan, mutta Muikku aloitti juoksunsa pari päivää tämän ekan kisan jälkeen. Viime vuosi pidettiin taukoa uusia kylttejä opetellen. Haikailin tälle keväälle RTK1:stä ja kesälle vepen soveltuvuuskoetta, mutta korona tuli nyt väliin. En tiedä mikä maailmalla on meidän harrastushaaveita vastaan, kun BH-kurssikin jouduttiin talvella jättämään kesken yllättäen alkaneiden juoksujen takia. 😅

Norpan lopetus keväällä 2018 tuntui tavallaan tulleen äkkiä, mutta toisaalta siihen oli kuitenkin ehtinyt jo valmistautua. Päivääkään ei ole esimerkiksi jälkikäteen tarvinnut miettiä oliko päätös oikea. Olin aloittanut seuraavan koiran työstämisen noin vuosi ennen Norpan lopetusta – lähinnä selvitellen rotuvaihtoehtoja. Keväällä 2018 vaihtoehtoja oli jäljellä enää kolme: punavalkoinen irlanninsetteri, stabijhoun ja toinen sprinkku. Punavalkoinen irkku tippui melko nopeasti pois. Kävin kesän ja vissiin syksynkin 2018 aikana tutustumassa parissakin eri yhteydessä stabeihin ihastuen rotuun kovasti. Minulla oli itse asiassa varauskin yhteen stabipentueeseen, mutta heillä menivät suunnitelmat uusiksi.

Muita rotuja harkitessa seurailin kuitenkin koko ajan myös englanninspringerspanieleissa suunnitteilla olleita yhdistelmiä ja syntyneitä pentueita. Toisessa sprinkussa mietitytti lähinnä turkinhoito: jaksanko trimmata kahta turkkia säännöllisesti. Muutaman sprinkkukasvattajan kanssa viestiteltiin ja ainakin yhden kanssa puhuin myös puhelimessa. Tarkkailin rinnakkain kahta rotua, mutta Sitä Yhdistelmää ei vaan tuntunut löytyvän, kunnes eräänä iltana erään sprinkkujen FB-ryhmään jättämäni julkaisun myötä Messengeriin ponnahti viesti. Hyvin nopeasti, ellen peräti saman illan aikana, varasin jo junaliput Pohjanmaalle. Visiitin jälkeen palasin kotiin sulattelemaan asiaa ja lopulta vuodenvaihteessa 2018-2019 asteli taloon pieni taskuraketti, Watermark Lovebird eli tutummin Jiippi.

Jiippi on ollut tietyiltä osin hyvin erilainen kuin Muikku. Varsinkin pentuaikana tuntui, että se teki vähintään 10 asiaa samassa ajassa kuin Muikku yhden. En tiedä onko meno vähän tasoittunut vai olenko itse oppinut vikkelämmäksi, mutta enää ei ipanan kouluttaminen tunnu ihan yhtä hengästyttävältä urheilusuoritukselta. Maailma Jiipin silmin ja sen kirsun kautta tuntuu myös olevan hyvin erilainen kuin Muikulla: Muikku pysähtyy tuijottamaan ojaan dumbattua rikkinäistä tavaraa tai erikoisen muotoista kantoa analysoiden voiko sen ohittaa turvallisesti. Jiippi taas jää kuuntelemaan ja katselemaan lintuja taivaalla. Päästäessäni koirat hihnoistaan, Muikku jää jalkoihin pyörimään, kun taas Jiippi ottaa kaikista neljästä koivestaan ja ainokaisesta kirsustaan irti minkä lähtee. Toisaalta nuoremmassakin on vauhdistaan huolimatta melkein jopa hämmentävän paljon herkkyyttä ja pehmeäkin se on enemminkin kuin kova. Nämä piirteet ehkä peittyvät kuitenkin sillä enemmän muiden ominaisuuksien alle näkyen silti yleensä varsin hyvänä kuulolla pysymisenä (kausia puoleen ja toiseen on kyllä ollut 😅).

Turkin osalta näyttäisi, että sain Muikkua helpomman tapauksen. Karvaa on tullut tämän vuoden aikana selvästi lisää, mutta laadultaan se on Muikkua parempaa: ei takkuunnu samalla tavalla, kuivuu nopeasti ja ns. puhdistuu itse kuivuessaan. Jiippi toi taloon tullessaan mukanaan myös raakaruokinnan, koska se söi jo kasvattajalla raakaa ja sain sitä myös pentupaketin mukana itselleni. Muikku olikin ollut jo pidempään 50/50-ruokinnalla, joten se oli lopulta helppo siirtää raa’alle. En tiedä onko kyse iästä vai uudesta ruokavaliosta, mutta ruoka on alkanut maistua Muikulle huomattavasti aiempaa paremmin. Sitä voisi jopa kuvailla tänä päivänä ahneeksi. Korvaoireiluja meillä ei ole koskaan ollut, mutta luppakorviin kehittyvän töhnän määrä väheni kivasti raakaruuan myötä.

Aika rientää siivillä ja Jiippikin on ehtinyt jo ensimmäisiin terveystarkastuksiinsa. Tammi-helmikuussa käytiin läpivalaistavana sekä silmätarkastuksessa ja gonioskopiassa. Tuomiona A-lonkat, 0-kyynärät ja moitteettomat silmät eli priimaa pukkaa sillekin. Kahden ikävuoden jälkeen olisi tarkoitus tutkituttaa vielä ainakin selkä ja silmätarkit pyrin parhaani mukaan pitämään molemmilla ajantasaisina. Tai no, sprinkkujen PEVISAn tulevaisuus on ilmeisesti tällä hetkellä auki. Jos siitä päätetään luopua, silmätarkit eivät tule enää vanhenemaan. Siitä huolimatta olisi tarkoitus parin-kolmen vuoden tarkastella omien silmät, sillä Jiipillä on PRA-sairas isovanhempi ja Muikun emä sai viime vuonna kaihidiagnoosin. Muista terveysasioista mainittakoon MyDogDNA-passit. Norppa ja Muikku saivatkin ne aikoja sitten kiitoksena aineenvaihduntatutkimukseen osallistumisesta. Jiipille päädyin ostamaan passin omasta uteliaisuudestani. Varsinkin monimuotoisuus- ja perinnölliset eroavaisuudet -osiot kiinnostivat, sillä Jiipissä on ripaus käyttölinjaa taustalla (laskennallisesti alle viidennes). Koirat ovat myös jättäneet kukin palan itsestään tieteelle antamalla verinäytteet Hannes Lohen koirien geenitutkimusryhmälle.

Jiipin kasvattaja suositteli tutustumaan metsästyskoulutuksen alkeisiin, vaikka en itse metsästäkään. Sitä on tässä tehtykin. Täytyy todeta, että metsästyskoulutuksen perusteiden haltuunottaminen olisi kyllä suuresti hyödyllistä ihan jokaikiselle spanielinomistajalle ja mieluusti jo spanielia harkitsevalle. Suunnitelmissa onkin kirjoitella aiheesta jossain vaiheessa nimenomaan näin ei-metsästävän näkökulmasta kannustuksena muille kaltaisilleni. Kävimme syksyllä Jiipin kanssa Springerspanielit ryn järjestämissä nuorten koirien metsästysominaisuuksien katselmuksessa ja taippareissa. Molemmista saatiin kotiinviemisiksi ihania kehuja. Spanielien taipumuskoe meni kirkkaasti läpi ensimmäisellä yrityksellä vain 10 kuukauden ikäisenä. Olemme jatkaneet edelleen metsästyskoulutuksen parissa haaveena, että josko ainakin vesityö saataisiin plakkariin jonain päivänä. Lisäksi olemme myös Jiipin kanssa tehneet pohjia vepeharrastusta ajatellen. Pääsin viime kesänä toteuttamaan yhden ikuisuushaaveistani osallistuessani molempien koirien kanssa Suomen Landseeryhdistyksen vesipelastusleirille.

Siinäpä pitkällä tavalla tiivistetysti olennaisin, mitä meille on koirien kanssa Veden valamia 2.0 -blogin viimeisen kirjoituksen jälkeen tapahtunut. Tämä blogin ei ole tarkoitus toimia jatkossa varsinaisesti päiväkirjana, vaan enemmän asiapainotteisena. Olen alustavasti suunnitellut raapustelevani pohdintoja, tietoiskuja ja kirjakatsauksia itseäni kiinnostavista koira-aiheista. Lisäksi otin koirien kanssa vuodenvaihteessa vastaan Retkihaasteen 2020, joten tarkoitus olisi laatia retkikertomuksia ainakin kiinnostavimmista kohteista runsaiden valokuvien kera. Toivotaan vaan, että korona hellittää pian, jotta pääsemme toteuttamaan suunnitelmia. Aion karsia Instagramin puolelle päätyviä kuvia entistä tarkemmin, joten seulassa karsiutuneita kuvia tulee luultavasti kuvapostausten muodossa blogiin. Arkeamme ja lyhyitä treenipätkiä löytyy jatkossakin vanhaan tuttuun tapaan Facebook-sivuilta ja Instan Storysta. Alla vielä linkit somekanavillemme ja vanhoihin blogeihini.

Facebook
Instagram
Veden valamia 2.0 (2017-2016)
Veden valamia (2015-2013)