Käytiin ystävänpäivänä molempien koirien kanssa verikokeissa: Muikulla oli tämän vuoden ensimmäinen (kaikkiaan neljäs) maksakontrolli ja Jiippi tarvitsi rokotukset. Jiipiltä ei ole koskaan tsekattu verikokeita, joten halusin kurkata nekin. Siltä otettiin jonkinlainen terveystarkastuksen verikoepaketti ja se oli onneksi kaikilta osin kunnossa.
Muikulla sen sijaan bilirubiini on ollut kesästä lähtien nousussa ja ylitti nyt ensimmäistä kertaa hienoisesti viiterajat. Bilirubiinin nousu ja albumiinin lasku ovat ainakin Muikun tapauksessa ymmärtääkseni ne tärkeimmät mittarit maksan suhteen. Eläinlääkäri suositteli siksi siklosporiinin (Atopica Vet) palauttamista vuoden takaiseen annokseen eli nykyisen 1 kapseli/vrk sijaan annos on jatkossa taas 2 kapselia/vrk. Tässä tuli myös hyvin esiin nyt se syy, miksi joudutaan ravaamaan eläinlääkärillä vähintään 4 kk:n välein: Näin pystytään seuraamaan arvojen muutoksia ja tekemään korjausliikkeitä lääkitykseen. Seuraava kontrolli meillä on nyt tosin jo kahden kuukauden kuluttua.
Edesmenneen Norpan luusto-ongelmat ovat muuten alkaneet tuntua helppohoitoisilta ja ennen kaikkea edullisilta. Kinnertähystys oli kertapaukkuna kallis, mutta pidemmän päälle… Koipihuollot pari kertaa vuodessa ja kipulääkekuurit tarvittaessa olivat aika pientä verrattuna muutaman kuukauden välein verikokeissa ravaamiseen – Muikun lääkityksestä puhumattakaan. Vaikka kuinka olisi koirien kuluihin varautunut, niin enpä ole osannut tällaiseen varautua. Onnea on vakuutus. Muikun kanssa ei onneksi tarvitse miettiä ulkoilukäytänteitä samalla tavoin kuin Norpan kanssa aikoinaan. Tosin kaksi Atopica-kapselia vuorokaudessa tuo omat haasteensa, koska Atopica tulee antaa vähintään kaksi tuntia ennen tai jälkeen ruuan. Yhden kapselin kanssa se on onnistunut kätevästi aamuisin, mutta nyt tulee keskelle päivää myös aikataulutettavaa. Eläinlääkäri totes kuitenkin (onneksi), että 12 h väli ei ole hänen nähdäkseen ihan niin ehdoton. Toki se olisi varmasti lääkityksen kannalta ideaalein, mutta käytännössä arjessa haastava huomioiden vielä ruuankin sijoittelun. Yksinasuvana joutunee hyödyntämään hoitajia tukiverkostoista entistä enemmän.
Hartaasti toivon, että bilirubiini saadaan aisoihin. Sen kohoaminen (ja mahdollinen albumiinin laskeminen) ilmeisesti kertoo maksatulehduksen aiheuttamien maksamuutosten etenemisestä lääkityksestä huolimatta. Parhaassa tapauksessa tuo pienempi annos ei vain ole ollut riittävä, huonoimmassa tapauksessa lääkitys ylipäätään ei ole sittenkään kovin tehokas Muikun kohdalla. Ei nyt kuitenkaan vielä maalailla piruja seinille, vaikka oli tämä taas takaisku ja väkisin herää ajatus, että miksi elo koirien kanssa on jatkuvaa kamppailua niiden terveyden suhteen…
Muikku voi onneksi hyvin ja virtaa riittää – ehkä jopa enemmän kuin aiemmin. Neiti on alkanut silmän välttäessä kiipeillä pöydillä ja pölliä ruokaa. Hää on myös löytänyt sisäisen sorsakoiransa tai ainakin kuvittelee olevansa kulmakunnan sorsien kauhu. Lisäksi Muikku keksii allekirjoittaneelle säännöllisesti pientä puuhaa muun muassa levittelemällä ja silppuamalla mainoskorin sisällön ympäri kämppää. Noh, suotakoon hälle tiettyjä vapauksia enkä jaksa ottaa tuollaisia pikkujuttuja niin vakavasti. 😄 Olen itse ollut vähän hämilläni varsinkin ahneuden ajamasta pöydille kiipeilystä, mutta eläinlääkäri ei muutoksia pitänyt vakavana, kun ruokahalua löytyy, koira on iloinen itsensä ja painokin on pysynyt vakaana. Atopican haittavaikutuksissa mainitaan yliaktiivisuus, että liittyvätkö sitten siihen, onko olo parantunut vai onko Muikusta vain tulossa äitinsä tassunjäljissä ahne seniori.
Taas eletään siis hienoisessa epävarmuudessa tulevan suhteen, vaikka tällä hetkellä kaikki onkin päällisin puolin hyvin ja Muikku elää lääkitystä lukuunottamatta normaalia, täyttä koiranelämää. Oli ehkä paras päätös koskaan ottaa etäisyyttä tiettyihin asioihin erityisesti koiramaailmassa: On alkanut löytyä aikaa ja energiaa ihan eri tavalla niin omiin koiriin kuin muuhunkin. Alkuvuoteen on mahtunut esimerkiksi uintitekniikkakurssi, mikä on ollut huisin hauskaa. Ihan en ole niin paljon osannut koirasomen seuraamisesta irroittautua kuin oli ajatuksena, mutta pikkuhiljaa… Viime viikkoina olen sentäs alkanut valikoida, mitä haluan nähdä ja mitä en. Ennen kaikkea olen alkuvuoden aikana kuitenkin saanut useampia uusia tuttavuuksia ja löytänyt uudelleen piireihin, mitkä ovat toimineet hyvänä herätyksenä sille, millaisia yhteisöjä ja ihmisiä haluan ympärilleni. 😊
Käsi pystyyn: Kuka on kuullut joskus kommentteja kuinka näyttely- ja käyttölinjoja ei kannata sotkea keskenään, koska niillä ei ole mitään annettavaa toisilleen? Kuinka sekalinjaisia ei pitäisi jalostaa, koska ne eivät pese käyttölinjaisia kokeissa tai näyttelylinjaisia kehissä? Kuinka ne ovat kerta kaikkiaan kelvottomia rekisterikelpoisia sekarotuisia? 🙋🏼♀️
Törmäsin jokunen aika sitten graduun, jossa tarkasteltiin koirarotujen erilaistumista geneettisesti toisistaan erotettavissa oleviin osapopulaatioihin: Jalostuksen ja maantieteen vaikutus koirarotujen erilaistumisessa geneettisiksi osapopulaatioiksi (Sara Lampi, Itä-Suomen yliopisto, 2019). Osapopulaatioiden syntyä selittävät esimerkiksi maantieteelliset syyt ja kasvattajien erilaiset jalostusintressit. Tyypillisiä esimerkkejä näistä ovat toisissa roduissa tavattava jako käyttö- ja näyttelylinjaan; rotujen koko-, väri- ja turkinlaatumuunnokset sekä saman rodun joskus hyvinkin erilainen tyyppi eri mantereilla. Gradu tarjoaa mielenkiintoisen näkökulman aiheeseen:
”Koirarotujen jakautuminen sisäisiksi geneettisiksi osapopulaatioiksi on jalostuksen kannalta myönteinen uutinen: perinnöllisesti monimuotoisempia yksilöitä voidaan tuottaa hyödyntämällä oman rodun jalostusmateriaalia monipuolisemmin. Näin voidaan saavuttaa kohentuneita elinvoimaominaisuuksia ja alentunutta perinnöllisten sairauksien esiintyvyyttä ilman, että se vaatisi nykymuotoisen rotupuhtauteen perustuvan kenneljärjestelmän purkamista. Monimuotoisuuden lisääminen kuitenkin edellyttää, että jalostusmateriaalin liikkuvuutta eri maantieteellisten alueiden välillä lisättäisiin ja suosittaisiin nykyistä enemmän eri rotumuunnosten ja -linjojen välisiä risteytyksiä.”
Perinnöllinen monimuotoisuus ja miksi se on tärkeää?
Koira on monimuotoisuutta tarkasteltaessa mielenkiintoinen eliö: Koirarotujen ja erilaisten sekarotuisten kirjoa katsellessa on helppo ymmärtää, että lajina koira lienee yksi monimuotoisimmista – ellei jopa monimuotoisin ainakin kokoluokassaan. Rotutasolla tilanne on kuitenkin aivan päinvastainen ja perinnöllisen monimuotoisuuden vaaliminen lieneekin rotukoirajalostuksen suurin kompastuskivi. Geneettinen monimuotoisuus on asia, mitä ei välttämättä ole helppo ymmärtää tai varsinkaan sisäistää, mutta minkä pitäisi saada paljon, siis PALJON, nykyistä enemmän huomiota rotukoiramaailmassa.
Perinnöllisellä (geneettisellä) monimuotoisuudella eli muuntelulla tarkoitetaan perintöaineksen vaihtelua jonkin eliöiden muodostaman ryhmän, usein populaation (esim. koirarotu) tai lajin (esim. koira), keskuudessa. Suurin osa perinnöllisistä eroista ei näy yksilöiden ilmiasussa eli havaittavissa ominaisuuksissa. Muuntelu on perinnöllisyyden ja valinnan ohella yksi evoluutiobiologian kulmakivistä. Jalostus taas on keinotekoista valintaa, mikä perustuu ihmisten mieltymyksiin. Jotta ominaisuuksia voidaan jalostaa haluttuun suuntaan, niiden tulee olla perinnöllisiä ja jalostuksen kohteena olevassa populaatiossa tulee esiintyä muuntelua kyseisten ominaisuuksien suhteen. Riittävä perinnöllinen muuntelu on siis jalostuksen edellytys.
Monimuotoisella populaatiolla on laaja geenipooli, millä tarkoitetaan lajin tai populaation kaikkien geenien erilaisten muotojen eli alleelien joukkoa. Perinnöllisen monimuotoisuuden indikaattoreina voidaan käyttää muun muassa alleelirikkautta ja heterotsygotiaa. Alleelirikkaus kuvaa geenien rinnakkaisten muotojen (vaihtoehtoisten alleelien) esiintyvyyttä ja sen merkitys näkyy erityisesti populaatiotasolla, sillä alleelirikkaista populaatioista löytyy todennäköisemmin yksilöitä, jotka kykenevät geneettisesti sopeutumaan muuttuviin olosuhteisiin (tai jalostuspaineisiin). Heterotsygotia taas kuvaa genotyyppien monimuotoisuutta: niiden geeniparien prosentuaalista osuutta, joiden suhteen yksilö on heterotsygootti eli saanut kummaltakin vanhemmalta eri alleelin. Se suojaa yksilöä perinnöllisiltä sairauksilta ja on edullinen ominaisuus ainakin immuunipuolustuksen, elinvoimaisuuden ja lisääntymisominaisuuksien kannalta.
Lampi kertoo, että tuotanto- ja suorituskykyominaisuudet heikkenevät sukusiitoksen myötä, joten niihin perustuva valinta suosii välillisesti myös monimuotoisuutta. Koirien kohdalla valinta on kuitenkin kohdistunut valitettavasti paljolti anatomisiin ominaisuuksiin, minkä vuoksi koirat kärsivätkin sukusiitosdepressiosta tuotantoeläimiä enemmän. Sukusiitosdepressiolla tarkoitetaan elinvoiman yleistä heikkenemistä, mikä näkyy muun muassa lisääntymisongelmina, eliniän lyhentymisenä, vastustuskyvyn heikentymisenä ja autoimmuunisairauksien yleistymisenä. Sukusiitos vähentää myös heterotsygotiaa.
Rotukoirien dilemma
Koirarodut ovat syntyneet pienistä lähtöpopulaatioista, minkä vuoksi perustajavaikutus ja sattuma ovat vaikuttaneet niiden ominaisuuksiin voimakkaasti. Monet koirarodut ovat käyneet läpi useampia pullonkauloja. Osa roduista on esimerkiksi elvytetty muutamasta yksilöstä maailmansotien jälkeen. Pienen lähtöpopulaation vuoksi erilaistuminen on ollut jo lähtökohtaisesti nopeaa ja ihmisen tekemän jalostuksen aikaansaama voimakas valintapaine on vielä nopeuttanut sitä. Halutut geenimuodot on saatu matadorijalostuksen, sukusiitoksen ja voimakkaan linjaamisen avulla leviämään nopeasti populaatiossa. Lampi toteaa gradussaan, että kun koirarodun kaltaisessa suljetussa populaatiossa pyritään maksimaaliseen määrään huippuyksilöitä, menetetään väistämättä populaation geneettistä monimuotoisuutta ja sukusiitoksen määrä kasvaa sukupolvi sukupolvelta. Pahimmillaan rotu pirstoutuu vieläkin pienemmiksi osapopulaatioiksi maantieteellisten seikkojen ja erilaisten jalostusintressien vuoksi:
”Tyypillinen jalostuksen virhe on pyrkimys toistuvasti yhdistää kaikilta ominaisuuksiltaan huippuyksilöitä toisiinsa ja näin optimoida jälkeläisten ominaisuudet. Kuitenkin suljetussa populaatiossa tällainen menettely aiheuttaa suuren valintapaineen ja köyhdyttää kannan perinnöllistä monimuotoisuutta. Mikäli tähän vielä yhdistetään erilaiset käsitykset tavoiteltavista ominaisuuksista, niin tiettyä osajoukkoa ohjataan lisääntymään keskenään. Näin muodostuu osapopulaatioita, jotka ajan kuluessa eriytyvät toisistaan geneettisesti ja tavoiteltujen ominaisuuksien lisäksi myös haitalliset geenimuodot kumuloituvat niiden sisällä. Ilmiön tiedostaminen kannustaa myös tilanteen silmällä pitoon ja ennaltaehkäiseviin toimiin sisäisten ryhmittymien muodostumiseksi.”
Samaan geneettiseen osapopulaatioon kuuluvat yksilöt muistuttavat perimältään enemmän toisiaan kuin muita saman rodun yksilöitä. Erilaisten lisääntymisesteiden vuoksi populaatioiden sisällä syntyy osajoukkoja, jotka ajautuvat lisääntymään lähinnä keskenään ja muodostavat näin ennen pitkää osapopulaatioita. Lammen mukaan koirarotujen kohdalla lisääntymisesteen muodostavat syyt voidaan jakaa kahteen kategoriaan: maantieteelliseen sijaintiin ja jalostuksellisiin näkemyksiin, kuten ulkomuotoon ja käyttötarkoitukseen, perustuviin tekijöihin – ajan kuluessa nämä tekijät vielä limittyvät entistä suuremman vaikutuksen aiheuttaen. Geenivirta osapopulaatioiden välillä on rajoittunutta, mikä johtaa erilaistumiseen. Osapopulaatiot voivat siten erota toisistaan paitsi maantieteellisen sijaintinsa myös ulkonäkönsä ja geeniperimänsä osalta.
Lampi tutki kuuden koirarodun geneettistä erilaistumista osapopulaatioihin. Hän havaitsi tutkimuksessaan, että maantieteelliseen alkuperään perustuvia geneettisiä eroja esiintyi kaikilla roduilla, joilla asiaa pystyttiin tutkimaan. Käyttötarkoitukseen perustuvaa geneettistä erilaistumista löytyi labradorinnoutajista ja englanninvinttikoirista, lisäksi sitä on raportoitu aiemmin ainakin bordercollieilla. Rotumuunnoksia koskevilla jalostuksellisilla kriteereillä selittyvää geneettistä vaihtelua taas havaittiin belgianpaimenkoirilla ja suomenlapinkoiralla (valtalinja vs. paimensukuiset). Viitteitä useammasta geneettistä populaatiojakoa aiheuttavasta tekijästä löytyi neljältä rodulta. Osapopulaatiojako oli kaikilla tutkituilla roduilla niin selkeä ilmiö, että sen merkitystä tulisi tutkia tarkemmin ja esiintyvyyttä selvittää myös muilla roduilla.
Rotukoirajalostus kaipaa ennakkoluulottomuutta
Lammen mukaan sukusiitosasteen kasvua pyritään hillitsemään tällä hetkellä lähinnä suljettujen rotupopulaatioiden sisällä, sillä jähmeän byrokratian vuoksi roturisteytykset eli ulkosiitos ovat vielä marginaalinen keino. Tärkeimpiä jalostuksellisia ratkaisuja on riittävän suuren tehollisen populaatiokoon ylläpito. Tällä tarkoitetaan sitä, että lisääntyvien yksilöiden lukumäärä on riittävä ja jälkeläistuotanto jakautuu populaatiossa tasaisesti eri yksilöille. Toinen tärkeä tekijä olisi jalostusmateriaalin liikkuvuus eli koirarotujen sisälle ei saisi syntyä suljettuja osapopulaatioita, joiden välillä ei ole tai ei sallita geenivirtaa.
”Lyhytjännitteinen ja maksimaaliseen määrään huippuyksilöitä pyrkivä jalostus kaventaa jalostuspohjaa ja muodostaa rotuun sisäisiä ryhmittymiä. Rodunsisäisten linjaristeytysten esteenä on monesti kasvattajien pelko siitä, etteivät risteytysjälkeläiset vastaa kummankaan linjan standardeja. Todellisuudessa pentueen sisältä löytyy todennäköisesti enemmän vaihtelua jalostusominaisuuksien suhteen kuin puhdaslinjaisista pentueista ja jatkojalostukseen tulisi valita parhaiten haluttua standardia vastaavat yksilöt. Esimerkiksi näyttelylinjaisen ja käyttölinjaisen labradorinnoutajan risteytyksellä ei ole perusteltua tavoitella pentueellista muoto- ja käyttövalioita tai pentuetta, joista jokainen on ominaisuuksiensa suhteen välimalli vanhemmistaan. Sen sijaan tulisi seurata yksilöiden kehitystä ja takaisinristeyttää parhaiten standardeihin vastaavat yksilöt lähtöpopulaatioon.
Tässä tutkimuksessa ilmeni labradorinnoutajalla esiintyvän linjojen välisiä risteytyksiä, mutta esimerkiksi englanninvinttikoiralla rata- ja näyttelylinjat ovat täysin eriytyneet. Linjojen välisiä risteytyksiä hyödyntävä jalostus vaatii suunnitelmallisuutta ja kärsivällisyyttä – etenkin tilanteissa, jossa nämä osapopulaatiot ovat ehtineet muodostua ominaisuuksiltaan huomattavan erilaisiksi. Osapopulaatiojakoa keventävät toimenpiteet kuitenkin ylläpitävät monimuotoista jalostuspohjaa ja ehkäisevät perinnöllisten ongelmien rikastumista osaan populaatiota. Jalostusstandardeista ei kuitenkaan tarvitse luopua tai koko kannan tule olla ominaisuuksiltaan tasalaatuinen, mutta säännöllinen geenivirta osapopulaatiosta toiseen ylläpitää terveyttä ja myös mahdollistaa kestävän valinnan osapopulaation sisällä.”
Samalla esimerkiksi geenitestit tulisi Lammen mukaan mieltää geneettisen monimuotoisuuden ylläpitoa tukeviksi työkaluiksi – ei suinkaan jalostusmateriaalia karsiviksi välineiksi. Geenitestien ansiosta sairausgeenien kantajia voidaan yhdistää harkitusti ja turvallisesti terveiksi testattuihin yksilöihin. Tämä mahdollistaa aiempaa monipuolisemman jalostuspohjan käyttämisen, sillä geenitestien puuttuessa erityisesti vakavien sairauksien kohdalla joudutaan karsimaan jopa kokonaisia sukulinjoja pois jalostuskäytöstä. Raakalla kädellä tehdyssä karsinnassa menetetään aina myös paljon tervettä, jalostuskelpoista materiaalia. Lisäksi jalostusratkaisut pitäisi kuuleman nykyistä useammin hahmottaa yksittäisten pentueiden sijaan osana koko rodun tulevaisuuden määrittelevää kokonaisuutta.
Geneettisiin osapopulaatioihin liittyvä tutkimus tarjoaa siis tulevaisuudessa keinon löytää monipuolista jalostusmateriaalia rodun sisältä. Toisaalta se auttaa tunnistamaan myös roturisteytyksiä vaativat populaatiot eli ne rodut, joissa yksilöt ovat geneettisesti keskenään hyvin samankaltaisia. Lisätutkimusta tarvitaan kuitenkin vielä monella saralla, esimerkiksi osapopulaatiojaon käytännön merkitys roduille on vielä suuresti avoinna. Lisäksi täytyy luoda indikaattoreita, jotka auttavat hahmottamaan milloin osapopulaatiojaon purkaminen on tarpeen ja ennustavat toimenpiteiden vaikutuksia. Lisätutkimukset edellyttävät tarkkaa taustamuuttujien kartoitusta, muun muassa tietoa yksilöiden terveysominaisuuksista, yksilöiden välisistä sukulaisuussuhteista, rodun jalostushistoriasta ja perinnöllisistä ominaisuuksista. Osapopulaatiotutkimus on kuitenkin potentiaalinen keino edistää rotukoirien terveyteen ja hyvinvointiin tähtäävää jalostusta.
”Tutkimustiedon ohella puhdasrotuisten koirien jalostus kaipaakin ennakkoluulottomuutta. Merkittävimmätkin tutkimustulokset ovat hyödyttömiä, mikäli jalostusta toteutetaan ainoastaan sille määritellyn säännöstön kautta. Tiukat ja nurkkakuntaiset jalostuskriteerit ovat ongelma monimuotoisuudelle jo itsessään, mutta erityisen ongelmallista on, mikäli on olemassa jalostussäädöksiä, jotka rajoittavat monipuolista jalostusta periaatteen tasolla.”
Englanninspringerspanieli voisi olla mielenkiintoinen rotu tutkia osapopulaatioita. Näillä kun on ainakin amerikkalaista näyttelylinjaa, eurooppalaista näyttelylinjaa ja käyttölinjaa enkä tiedä löytyykö vielä lisää muitakin mahdollisia osapopulaatioita. Briteissä käyttölinjan sisällä on kuuleman kahta koiratyyppiä: pienempiä, matalaraajaisempia ja nopeampia koiria (ilmeisesti koekoirina suositumpia) sekä suurempia ja korkearaajaisempia koiria.
Meinasin raapustaa Maininki.netin puolelle päivityksen ”Mistä tunnistat sä kelpo kasvattajan?” -jutusta, mutta totesin, ettei minulla itse asiassa ole juurikaan korjattavaa tai lisättävää tuohon. Allekirjoitan sen pitkälti tuollaisenaan edelleen. Koen olleeni sprinkkujeni kasvattajien suhteen onnekas, vaikka kohdalle osui taas kroonisesti sairas koira. Ensin Norpan ja sittemmin Muikun sairastuminen ovat kuitenkin saaneet punnitsemaan uudelleen prioriteetteja, mitä tulee koirarodun valintaan jatkossa.
Landseer on ollut minulle Se Rotu, josta olen haaveillut yli puolet elämästäni. Ennen ensimmäistä koiraa olin varma, että se tulee olemaan lansu tai ei mitään. Jättirodussa on kuitenkin haasteensa, minkä vuoksi olen päätynyt muihin rotuihin. Koirallisia vuosia tulee ihan kohta täyteen kymmenen ja pakko myöntää, etten ehkä olekaan ihan niin rotu-uskollinen kuin olin kuvitellut. 😄 Sydän sykkii edelleen hieman erityisemmin lansuille ja olen tykästynyt molempiin omistamiini rotuihin, mutta pystyn hyvin kuvittelemaan monista muistakin roduista löytyvän itselleni sopivia yksilöitä. Koen kuitenkin löytäneeni kriteereihini ja käteeni sopivimman koiratyypin akselilta noutajat, ylösajavat, vesikoirat ja spanielityyppiset seisojat. Lansut ja nöffit miellän eräänlaisiksi jättiversioiksi näistä – tälle löytynee perusteensa rotujen historiastakin.
Seura- ja harrastelukoiraa etsivänä olen päätynyt näyttelylinjaisiin koiriin, koska varsinkaan vahvasti metsästyskäyttöön jalostettujen rotujen tai linjojen ottaminen ei tunnu oikealta ratkaisulta – jos niitä edes metsästämättömään kotiin myytäisiinkään. Tämän myötä huomaan kuitenkin eksyneeni omaan makuuni turhan ulkomuotokeskeiseen maailmaan. Kaikki toki kertovat luonteen ja terveyden tärkeimmiksi asioiksi, mutta teot eivät aina puhu väitteen puolesta: Jalostuskoirilla on vain näyttelytuloksia ja vaaditut minimiterveystutkimukset, ehkä muotovalionarvon kannalta pakollinen taipumuskoe. Avoimia terveystietokantoja tai sairauslistoja ei ole. Myöskin käyttäytymisen jalostustarkastuksen, MH-luonnekuvauksen ja/tai luonnetestin ihanneprofiilit puuttuvat eli ei ole välttämättä mitään objektiivista työkalua seurata ja tilastoida luonteita. Samoja haasteita, jos ei jopa vielä suuremmissakin määrin, taitaa tosin olla monilla muilla varsinaisiksi seurakoiriksi luetuilla roduillakin. Noutajilla ja spanieleilla on sentään edes taipparit jonkinmoisena työkaluna.
Niin Norpan kuin Muikunkin sairastumisen myötä olen törmännyt samaan todella turhauttavaan kaavaan: Useampi eläinlääkäri kertoo, että sinulla on käsissäsi sille nimenomaiselle sairaudelle tyypillinen potilas. Siis, että tyypillinen kinnernivelen osteokondroosia sairastava potilas on labbis tai että sprinkuilla tavataan kroonista hepatiittia useammin kuin koirilla keskimäärin. Samaan aikaan kuulet kuitenkin rodun parista kommentteja huonosta tuurista, harvinaisesta sairaudesta ja siitä, että rotu on perusterve tai ei sen sairaampi kuin muutkaan. Pieni ristiriita siis siinä, mitä sinulle kerrotaan hoitavien eläinlääkäreiden ja toisaalta rotuväen toimesta. Jos ihan rehellisiä ollaan, niin tuntuu ongelmien ja sairaiden koirien omistajien kokemusten vähättelyltä. Mitä tulee huonoon tuuriin, niin Jiipin spondaria pidän epäonnena, koska selkävaivat eivät ole ilmeisesti sprinkuissa kovinkaan yleisiä. Sen sijaan kinnernivelen osteokondroosi labbiksilla ja krooninen hepatiitti sprinkuilla ovat sellaisia ongelmia, jotka nimenomaan todennäköisyyksien valossa osuvat kyseisten rotujen edustajan kohdalle keskimääräistä useammin. Siksi ne myös lukeutuvat niiden ongelmien joukkoon, joihin kyseisissä roduissa pitäisi mielestäni kiinnittää aktiivisesti huomiota. Sekä kinnernivelten osteokondroosin että sprinkkujen kroonisen hepatiitin kohdalla vielä sekin seikka, että kumpikaan ei ole myöskään ennusteeltaan imartelevimmasta päästä sairauksia.
Kaikkeen edelliseen peilaten aion jatkossa valikoida rotuja, joissa näen tehtävän konkreettisia toimenpiteitä luonteen ja terveyden eteen. Sellaisia ovat muun muassa julkiset sairauslistat ja avoimet terveystietokannat; käyttäytymisen jalostustarkastuksen, MH-luonnekuvauksen ja/tai luonnetestin ihanneprofiilit; yhteistyökuviot tutkimusryhmien kanssa sekä roturisteytykset tai ainakin myötämielinen suhtautuminen niihin. Ongelmien tunnistaminen ja ennen kaikkea tunnustaminen ovat nimittäin nähdäkseni edellytys sille, että mitään aidosti terveyttä tai luonnetta parantavaa jalostustyötä pystytään tekemään. Kroonisesta hepatiitista lueskellessa minuun on tehnyt vaikutuksen esimerkiksi dobermannien rotujärjestö, vaikka dobberia en voisi itselleni kuvitella: Dobermanneilla sairaudet on luokiteltu vakavuuden mukaan kolmeen eri luokkaan ja rodun krooninen hepatiitti lukeutuu vakavimpien, huonosti hoitoon vastaavien ja kuolemaan johtavien sairauksien joukkoon. Oireilevia koiria tavataan nykyään kuuleman harvoin, mutta silti sairautta pidetään vakavana ja tilannetta seurataan ALAT-arvojen avulla. Rotujärjestö on asettanut tavoitteeksi, että puolet populaatiosta tutkittaisiin ja myös iäkkäämmiltä koirilta otettaisiin näytteitä. Tutkimusten myötä on huomattu, että osa dobermanneista sairastaa kroonista hepatiittia oireettomana. ALAT-arvo on myös viety PEVISAan eli se on tutkittava jalostuskoirilta ja kohonneita arvoja omaavia koiria ei saa käyttää jalostukseen ennen kuin arvot ovat normalisoituneet tai syy kohonneille arvoille löydetty.
Olennaista on toki myös se, että rodun edustajia terveystutkitaan ja esimerkiksi luonnekuvataan aktiivisesti. Omien koirien kohdalla nämä ovat itsestäänselviä asioita, joten miksei niitä korostaisi myös rotuvalinnassa. Rotujärjestöjen tai rotua harrastavien yhdistysten aktiivisuus näyttäisi olevan tässä keskeisessä roolissa. Muutaman joukkoterveystarkastuksen järjestäneenä ja siitä pitäneenä olen valmis kantamaan tällä saralla oman korteni kekoon, kunhan löydän piirit, joissa koen tällaista panosta arvostettavan. Olen myös siinä määrin kyllästynyt linjajakoihin ja sen toisen linjan tai sekalinjaisten mollaamiseen, että saa nähdä tuleeko itselle vielä rotuja, joissa linjajako elää vahvana. Jos pääsen jonain päivänä toteuttamaan haaveen tavoitteellisesta pelastuskoirasta, niin käyttölinjaiset noutajat houkuttavat kyllä monipuolisuutensa vuoksi. Niiden parista löytyy juurikin monipuolisuutta arvostavaa väkeä ja käyttö-/sekalinjaisten jalostuskriteerit ovat mielestäni yleensä keskimäärin terveemmällä pohjalla kuin näyttelylinjaisten, vaikkei se toki riipu linjaisuudesta.
Tämän jaarittelun voisi ehkä tiivistää niin, että olen aiemmin etsinyt mahdollisimman tervettä rotua, mutta ehkäpä kyse ei olekaan sellaisen löytämisestä. Terveimmän etsimisen sijaan lienee parempi kiinnittää huomiota siihen, miten eri rotujen parissa suhtaudutaan hyvinvointia heikentäviin terveys- ja luonneongelmiin tai muihin negatiivisiin puoliin: Isketäänkö ne heti kättelyssä rodusta kiinnostuneen eteen, joutuuko tietoa kovasti kaivelemaan esiin, väistetäänkö kysymys piiloutumalla sellaisten termien taakse kuin ”perusterve” tai ”ei sen sairaampi kuin muutkaan” taikka selitetäänkö asiat esimerkiksi omistajien syyksi tai rotuominaisuuksiksi. Puheissa kaikki nostavat luonteen ja terveyden tärkeimmiksi asioiksi, mutta näkyykö se myös käytännön tasolla teoissa ja valinnoissa. Nappasin vanhan blogin puolella käyttämäni lainauksen tähän. Lainauksessa puhutaan kasvattajista, mutta saman ajatusmaailman toivoisin kohtaavani myös laajemmin rotutasolla:
”Toinen asia on liika objektiivisuus. Kun asia ei kosketa ihmistä, se ei kosketa. Sitä ei silloin voi kutsua välinpitämättömyydeksi tai vastuuttomuudeksi, se on vaan merkki siitä että asia ei ole päässyt vielä edes käsittelyasteelle. — Ei muovipussien pohjien kestävyys ole mikään juttu mikä mulle kuuluisi, paitsi sitten kun se pettää ja jotakin tippuu varpaille niin että sattuu. Yksi tärkeä taito koiramaailmassa on oppia oppimaan muidenkin kuin oman kantapäänsä kautta. —
Siinä vaiheessa kun kasvattaja kuuntelee harrastajia ja ottaa vakavasti sen tiedon ja palautteen joka sieltä päin tulee, silloin minun asteikollani kasvattaja muuttuu omalla asteikollaan hyvästä kasvattajasta loistavaksi kasvattajaksi, jonka jalostustyötä uskaltaisin tukea seuraavalla isolla lottolapullani joka määrittää sen, minkälaista maisemaa katselen sitten kun pääsen seuraavan koirani pään sisään.” – Elli Kinnunen (jo kadonneesta artikkelista ”Miksi hyvät kasvattajat kasvattavat rikkinäisiä koiria?”)
