Maailman valokuvauspäivä 19.8.

Katselin eilen nukkumaan mennessäni Youtubesta Sean Tuckerin Protect your Highlights: A lesson for Light and Life ja Embrace your Shadows: A lesson for Light and Life -videot. Niistä inspiroituneena pistin herätyksen klo 6:00, jotta ehdin ennen töihin lähtöä ulkoiluttaa kunnolla paitsi koiria myös kameraa. Tämä on ollut vähän tämän viikon teema, sillä päivitin kalustoni viime viikolla ja sormet syyhyävät jatkuvasti testailemaan uutta runkoa ja objektiiveja. Aamulla kameran kanssa hiekkaisella ulkoilutiellä maatessani ja siitä yltä päältä pölyn peitossa noustessani kävi kyllä mielessä, että on tämäkin harrastus. Vaan mitäpä sitä ei hyvän kuvan eteen tekisi. 😁 Aamiaispöydän ääressä kuvia käsitellessäni törmäsin Facebookissa päivitykseen, joka kertoi, että tänään 19.8. on Maailman valokuvauspäivä. Sehän sattui sopivasti.

Haluan kannustaa muitakin tarttumaan rohkeasti kameraan! Siihen ei tarvita huippuvehkeitä, vaan paras kamera on se, joka kulkee mukana. On siis käden ulottuvilla, kun eteen osuu jotain mielenkiintoista. Omalla kohdalla nälkä on kasvanut syödessä ja nappaan nykyään usein järkkärin reppuineen mukaan ihan koiralenkillekin, mutta useimmilla mukana kulkeva kamera on kännykän kamera. Se on oikein pätevä peli testailla erilaisia kuvakulmia ja sommitteluita sekä leikkiä valolla. Heittäydy! Itse viimeksi maanantaina heittäydyin nokkospuskaan – vahingossa kylläkin. Ihan niin extreme ei tarvitse olla, mutta laskeudu kyykkyyn, kurota taivaisiin, käy katsomassa mielenkiintoisia asioita lähempää, ota takapakkia ja mieti kuinka se muuttaa näkymää, tarkastele asioita eri suunnista jne. Yritä konkreettisten asioiden ja esineiden sijaan havainnoida valon ja varjojen leikkejä, värien kimaroita sekä muotoja, jotka johdattelevat katsetta johonkin suuntaan. Jos haluat opiskella esimerkiksi sommittelua, niin opiskele! Toisaalta, eikös säännöt ole usein tehty rikottaviksi? 😁 Älä pitäydy liian tiukasti kuvistunneilla opitussa kultaisessa leikkauksessa tai kolmanneksen säännössä, vaan repäise ja kokeile jotain ihan päinvastaista.

Muista myös, että tekniikka on vain toinen puoli valokuvausta. Myös sillä ”pelkällä” kännykkäkameralla voi kertoa kiinnostavia tarinoita. Pidän itse enemmän dokumentaarisista ja ympäristöllä leikkivistä valokuvista kuin vaikkapa teknisesti upeista potreteista, joissa ympäristö blurraantuu täysin. Jokaisella on omat mieltymyksensä ja tyylinsä, jotka löytää kokeilemalla ja muiden kuvia katselemalla. Omastaan kannattaa myös pitää kiinni. 😜 Maailmaan mahtuu kyllä erilaisia tyylejä, vaikka itsellä olikin jossain vaiheessa päinvastainen fiilis. Annoin itseni harmistua siitä, että koiravalokuvauksessa dominoi yksi tyylisuunta voimakkaasti eikä se edusta omia mieltymyksiäni tai tyyliäni. Tämän suosiossa olevan tyylisuunnan kuvat ovat hienoja, sitä ei käy kieltäminen, mutta harmitti kuinka omasta mielestä oivaltavimmat otokset (olivat sitten omia tai muiden ottamia) eivät keränneet tykkäyksiä. Tämä yhdistettynä vielä pariin vähemmän ystävällissävyiseen keskusteluun siitä, millainen kuva on riittävän laadukas julkaistavaksi Koiravalokuvaus-ryhmässä, veivät hetkellisesti motivaation ja inspiraation. Teki hyvää erota kyseisestä ryhmästä, vaikka toisaalta olisi kiva katsella hienoja rekkukuvia ja antaa tykkäyksiä muille kaltaisilleni. Sittemmin olen todennut, että ihan sama (tosin edellä mainittuun ryhmään en ole palannut). Tykkään kokeilla uutta, mutta pidän silti tietyissä asioissa omasta tyylistäni kiinni. Haluaisin oppia kuvaamaan entistä enemmän dokumentaarisesti kuitenkin silti laatuun panostaen. Koirien kanssa keskenään liikkuminen vaan asettaa haasteita dokumentaarisuudelle – ts. kädet tuntuvat usein loppuvan kesken.

Tähän loppuun vielä kalustopäivityksestäni. Melkein 10 vuotta palvellut Nikon D5000 -runkoni pääsi tosiaan viime viikolla ansaitulle eläkkeelle. Seuraajaa arvoin kolmen mallin väliltä: Olen jo pitkään kaivannut runkoa, joka taipuisi paremmin toimintakuvaukseen. Se olisi Nikon D500:n ominta alaa, mutta toisaalta kyseessä on croppikennoinen runko ja ajatus ensimmäisestä omasta täyskennoisesta oli alkanut houkuttaa. Nikon D850 on tällä hetkellä monien mielestä markkinoiden ja jopa koko digiaikakauden paras runko. Siinä olisivat yhdistyneet erinomainen tarkennusjärjestelmä ja täyskenno, mutta totesin megapikseleitä, kokoa ja hintaa olevan vähän turhan paljon omaan käyttööni. Näinpä päädyin lopulta hieman jo vanhempaan, mutta silti edelleen hyvin kehuttuun malliin eli täyskennoiseen Nikon D750:een. Tämä ei ole äksönkuvauksessa ihan yhtä terävä peli kuin kaksi edellä mainittua, mutta pesee kuitenkin edellisen runkoni mennen tullen. Sitä paitsi suurin osa kuvistani on ollut ja tulee jatkossakin olemaan pönötyksiä luonnossa olosuhteiden pakosta (valokuvaukseen sopivien irtipitopaikkojen rajallisuus), mikä taas puhui täyskennoisen puolesta.

Täyskennon myötä oli tarpeen päivittää myös linssivalikoimaa, mikä tosin oli jo muutoinkin mielessä. Kaipasin valovoimaista zoomia ja toisaalta myös laajempaa kulmaa kuin 35 mm croppikennon nokalla, jotta pääsisin napsimaan myös maisemakuvia välillä. Valinta ei lopulta ollut vaikea, vaan sieltä kotiutui kaksi linssiä, AF-S NIKKOR 24-70mm f/2.8E ED VR ja AF-S NIKKOR 70-200mm f/2.8E FL ED VR, joilla varmasti pärjää hyvin pitkälle. Pääsi vaan yllättämään näiden koko. 70-200-millisen tiesinkin isoksi, mutta pienempikin on yllättävän kookas. Pidempää putkea en ole ehtinyt vielä testata, mutta lyhyemmän piirto on jo tehnyt vaikutuksen. 😍 Ihanaa myös, ettei tarvitse enää hylätä vähintään 2/3 kuvista pieleen menneen tarkennuksen vuoksi. En tiedä vetiko vanha runko vai 35-millinen objektiivi viimeisiään, mutta tarkennuksen kanssa alkoi olla koko ajan enenevissä määrin ongelmia. Täytyypä testata tuota 35 mm:n objektiivia tähän uuteen runkoon. Kyseessä on croppirunkoihin tarkoitettu DX-malli, mutta ne käyvät myös täyskennoihin.

Lisäksi hankin jo aiemmin kesällä vedenpitävän ja iskunkestävän Olympus Tough TG-6 -pokkarin, joka tallentaa RAW-tiedostoja. Hankinta pohjusti järkkäripäivitystä. Olen nimittäin kahlannut vähän turhankin rohkeasti vanhan järkkärini kanssa pitkin rantoja puhtaasti onneeni luottaen onneeni. Onni on ollut matkassa, mutten uskalla tai haluakaan ottaa samanlaisia riskejä tämän uuden rungon ja objektiivien kanssa. Vesillä ja veden äärellä tulee kuitenkin liikuttua paljon, joten piti sitten saada niihin olosuhteisiin sopiva väline. GoPro mulla jo olikin ja se on saanut nyt uuden elämän tuliterän akun ja muutaman lisävarusteen myötä, mutta videokuvaus on enemmän tuon heiniä. Tein viime viikolla kaupat kauan haikailemastani SUP-retkilaudasta, jonka pitäisi kotiutua ihan näinä päivinä. Sitten on varmasti luvassa taas valokuviin hieman erilaisia näkökulmia.

P.S. Kaikki tämän postauksen kuvat on otettu Nikon D750 -rungolla ja AF-S NIKKOR 24-70mm f/2.8E ED VR -objektiivilla.

Keväthaltiatar

Voi Suomen kevät! Eilen oli +17 astetta, aurinko paistoi ja pyörähdettiin ihanan kelin vuoksi myös rannassa pulikoimassa. Tänään sitten +4 astetta ja aamupäivällä lunta taivaan täydeltä. Onneksi käytiin lauantaina katsastamassa Alppipuiston ja Roihuvuoren japanilaistyylisen puutarhan kirsikkapuiden kukinta. Se olikin just eikä melkein parhaimmillaan. Luvassa on nyt siis pienehkö täytejulkaisu kirsikankukkakuvien muodossa. Muutama niin sanottu asia-artikkeli alkaa olla aika lähellä valmista, mutta valintakokeiden ensimmäiset osat painavat tällä hetkellä siinä määrin niskaan, että tekstien julkaisu lykkääntyy hieman. Reilun parin viikon päästä on eka urakka ohi, mutta koronan aiheuttamien muutosten vuoksi kokeet on jaettu kahteen osaan, joista jälkimmäinen järjestetään kesäkuun aikana. Valintakokeilla valittavien määrä kutistui olemattoman pieneksi, joten en tiedä onko itsellä rahkeita edes tuonne toiseen osaan, mutta pidän ne kuitenkin varmuuden vuoksi tähtäimessä. Onni onnettomuudessa, että olin aikoinaan ahne ylioppilaskirjoituksissa kirjoittamieni aineiden lukumäärän suhteen. Yo-paperini täyttävät sen ansiosta kaikkien hakukohteideni kynnysehdot ja olen siten mukana myös todistusvalinnoissa. Kynnysehtojen täyttyminen ei nimittäin ole ollenkaan itsestään selvä asia vuosia sitten kirjoittaneelle. Jää nähtäväksi, että riittääkö paperit johonkin hakukohteeseeni.

”Hän tuli mua vastahan vuorilla
kuin taivahan valkea hattara.

Hän tuli mua vastahan laaksoissa
kuin koski, kuin virta vaahtoova.

Tuli niityillä, tuli metsässä
kuin pälvi, kuin viita vihreä.”

”Kuhun kulkenen, kuhun kääntynen,
näen eloni kerkeän keijusen.

Menen rantahan meren ma myrskyisän:
kuin kimmel jo aalloilla kisaa hän.

Puun alle puistossa istahdan:
hänen kuulen jo tuulessa karkelevan.”

Katkelmat Eino Leinon runosta Keväthaltiatar

Retkihaaste 2020: Mustavuori, Helsinki

Vuosaaressa sijaitseva Mustavuori on pääkaupunkiseudun arvokkain lehtoalue. Se kuuluukin yhdessä vieressä sijaitsevien Porvarinlahden lintuvesien kanssa Natura 2000 -alueisiin. Sini- ja valkovuokot värjäävät lehtometsän keväisin kukinnoillaan ja onnekkaimmat saattavat kuuleman bongata Mustavuorella harvinaisia keltavuokkojakin. Alueella sijaitsee myös ensimmäisen maailmansodan aikaisen linnoituksen raunioita ja muun muassa tykkiteitä. Me lähdimme Mustavuoreen lähinnä sinivuokkojen perässä. Olin kyllä tietoinen raunioista ja jossain takaraivossa kummitteli käsitys jonkinlaisesta luolastakin, mutta en siltikään osannut odottaa mitä tuleman piti.

Jätimme auton Itäväylän varressa sijaitsevalle Mustavuoren linnoitusalueen parkkipaikalle. Pieni parkkipaikka oli eilen lauantaina vähän ennen puoltapäivää kohtalaisen täynnä ja itse asiassa iltapäiväneljältä kotiin lähtiessämme vielä sitäkin täydempi. Olin varuilta tarkastanut, että Mustavuoren eteläpuolella on kaksi muuta parkkipaikkaa, yksi Kallvikintien varrella ja toinen Niinisaarentien varrella. Näistä kolmesta parkkipaikasta kuitenkin nimenomaan linnoitusalueen parkkipaikka on lähimpänä sekä linnoitusaluetta että suojeltua lehtoaluetta. Mustavuori on tavoitettavissa hyvin myös julkisilla, mutta tässä koronatilanteessa ne eivät valitettavasti oikein tulleet kysymykseen.

Ensimmäisenä metsän puolella törmäsimme nimenomaan linnoituksen raunioihin. Niitä tuntui olevan kaikkialla minne sitten polkuja pitkin talsikin. Myönnän, olin erittäin haltioissani tästä löydöstä! Olisin voinut helposti käyttää koko päivän raunioita tutkien ja niissä kuljeskellen. Tosin, raunioissa lojui paikoin roskaa ja muuta roinaa siinä määrin, että sai hieman katsoa mistä koirien kanssa kulki. Raunioita oli kuitenkin tosiaan laajalti ja osa niistä täysin siistejäkin. Vaikka joitakin paikkoja joutui välttelemään, niin hyviä kuvausspotteja löytyi runsaasti.

Reissun jälkeen oli pakko hieman googletella, että mikä noiden raunioiden tarina oikein on. Kyseessä ovat tosiaan ensimmäisen maailmansodan aikaisen, Helsinkiä kehystäneen Krepost Sveaborg -linnoituksen jäänteet, tai siis pätkä niitä. Linnoituksella oli maalla useampia linnoitteita aina Westendistä Vuosaareen asti. Maarintama seuraili löyhästi Kehä I:stä ja meririntamaan kuului 37 tukikohtaa saaristossa pääkaupunkiseudun edustalla. Linnoituksen keskuspaikkana toimi Sveaborg eli Suomenlinna. Krepost Sveaborg rakennettiin puolustamaan venäläisiä saksalaisten hyökkäyksiltä, mutta se ei koskaan päässyt täyttämään virkaansa venäläisten vetäydyttyä Helsingistä vuonna 1918. I maailmansodan jälkeen linnoituksesta purettiin kaikki purettavissa oleva käyttökelpoinen materiaali. Toisen maailmansodan lähestyessä luolastoihin kunnostettiin ammussorvaamoita, varastoja ja väestönsuojia. Sittemmin linnoitus on jäänyt suurelta osin teiden ja muun rakentamisen alle. Se liitettiin kuitenkin muinaismuistolain piiriin vuonna 1971 eli linnoituksen jäljellä olevien osien hävittäminen on kielletty ilman Museoviraston lupaa.

Ja sitten se luola, jonka olemassaolosta minulla oli jonkinlainen hämärä mielikuva. En yhtään tiennyt mistäpäin aluetta lähteä tätä etsimään, mutta se löytyikin helposti (ja sattumalta) alueen läpi kulkevan ulkoilutien viereltä, kun huomioni kiinnittyi kallioihin ja niillä kiipeileviin ihmisiin. Piti sitten itsekin käydä kurkkaamassa mikä ihmisiä noin kiinnostaa ja uteliaisuus palkittiin. Kallioiden alla avautui kunnioitettavan kokoinen luola, jossa oli kaksi suuaukkoa. Napsin koirista pari kuvaa toisella suuaukolla ja kävin tutkimassa luolaa sisältä käsin itsekseni, sillä en uskaltanut ottaa riskiä, että jompikumpi koirista olisi rikkonut itsensä pimeässä esimerkiksi lasinsiruihin. Varsinkaan juuri nyt emme kaipaa yhtäkään ylimääräistä haaveria. Luola oli kuitenkin näkemisen arvoinen. Jälleen kerran täytyy todeta, että Helsinki kätkee sisäänsä toinen toistaan yllättävämpiä paikkoja.

Ai niin, kyllä me sinivuokkojakin lopulta löydettiin. 😁 Olin niin haltioitunut linnoituksesta, että koko lehdon etsiminen meinasi unohtua. Kun sitä lopulta lähdimme etsimään, meni hieman haeskeluksi. Telian ongelmien vuoksi en myöskään päässyt tarkastamaan sen tarkempaa sijaintia puhelimen kartasta. Vähän kiertelyä, niin kyllähän se sieltä sitten löytyi. Kuviin ei valitettavasti tallentunut kuin muutamia yksittäisiä sinivuokkoyksilöitä, mutta lehtoalueella niitä oli tosiaan runsaasti yhdessä valkovuokkojen kanssa. Jo lehto itsessäänkin oli näkemisen arvoinen ja nyt hieman harmittaa, että siellä tuli otettua kovin vähän kuvia eikä yhtäkään oikein julkaisukelpoista. Noh, eiköhän tuonne pääse palaamaan vielä joskus.

P.S. Mustavuoren vierestä löytyy muuten Vuosaarenhuippu, joka on kuin pieni pala keinotekoista tunturia Helsinkiin kiikutettuna – kannattaa käydä tutustumassa! Me ei nyt sinne eksytty, mutta käytiin viime kesänä huipulla ihailemassa auringonnousua. Voisin jossain vaiheessa kirjoitella siitäkin oman juttunsa. Oli nimittäin seikkailu matkata viimeisellä yöbussilla Vuosaareen ja odotella huipulla auringonnousua yli tunnin ajan ainoana seurana koirat ja paikalla pyörähtäneet mopopojat. 😁