Maailman valokuvauspäivä 19.8.

Katselin eilen nukkumaan mennessäni Youtubesta Sean Tuckerin Protect your Highlights: A lesson for Light and Life ja Embrace your Shadows: A lesson for Light and Life -videot. Niistä inspiroituneena pistin herätyksen klo 6:00, jotta ehdin ennen töihin lähtöä ulkoiluttaa kunnolla paitsi koiria myös kameraa. Tämä on ollut vähän tämän viikon teema, sillä päivitin kalustoni viime viikolla ja sormet syyhyävät jatkuvasti testailemaan uutta runkoa ja objektiiveja. Aamulla kameran kanssa hiekkaisella ulkoilutiellä maatessani ja siitä yltä päältä pölyn peitossa noustessani kävi kyllä mielessä, että on tämäkin harrastus. Vaan mitäpä sitä ei hyvän kuvan eteen tekisi. 😁 Aamiaispöydän ääressä kuvia käsitellessäni törmäsin Facebookissa päivitykseen, joka kertoi, että tänään 19.8. on Maailman valokuvauspäivä. Sehän sattui sopivasti.

Haluan kannustaa muitakin tarttumaan rohkeasti kameraan! Siihen ei tarvita huippuvehkeitä, vaan paras kamera on se, joka kulkee mukana. On siis käden ulottuvilla, kun eteen osuu jotain mielenkiintoista. Omalla kohdalla nälkä on kasvanut syödessä ja nappaan nykyään usein järkkärin reppuineen mukaan ihan koiralenkillekin, mutta useimmilla mukana kulkeva kamera on kännykän kamera. Se on oikein pätevä peli testailla erilaisia kuvakulmia ja sommitteluita sekä leikkiä valolla. Heittäydy! Itse viimeksi maanantaina heittäydyin nokkospuskaan – vahingossa kylläkin. Ihan niin extreme ei tarvitse olla, mutta laskeudu kyykkyyn, kurota taivaisiin, käy katsomassa mielenkiintoisia asioita lähempää, ota takapakkia ja mieti kuinka se muuttaa näkymää, tarkastele asioita eri suunnista jne. Yritä konkreettisten asioiden ja esineiden sijaan havainnoida valon ja varjojen leikkejä, värien kimaroita sekä muotoja, jotka johdattelevat katsetta johonkin suuntaan. Jos haluat opiskella esimerkiksi sommittelua, niin opiskele! Toisaalta, eikös säännöt ole usein tehty rikottaviksi? 😁 Älä pitäydy liian tiukasti kuvistunneilla opitussa kultaisessa leikkauksessa tai kolmanneksen säännössä, vaan repäise ja kokeile jotain ihan päinvastaista.

Muista myös, että tekniikka on vain toinen puoli valokuvausta. Myös sillä ”pelkällä” kännykkäkameralla voi kertoa kiinnostavia tarinoita. Pidän itse enemmän dokumentaarisista ja ympäristöllä leikkivistä valokuvista kuin vaikkapa teknisesti upeista potreteista, joissa ympäristö blurraantuu täysin. Jokaisella on omat mieltymyksensä ja tyylinsä, jotka löytää kokeilemalla ja muiden kuvia katselemalla. Omastaan kannattaa myös pitää kiinni. 😜 Maailmaan mahtuu kyllä erilaisia tyylejä, vaikka itsellä olikin jossain vaiheessa päinvastainen fiilis. Annoin itseni harmistua siitä, että koiravalokuvauksessa dominoi yksi tyylisuunta voimakkaasti eikä se edusta omia mieltymyksiäni tai tyyliäni. Tämän suosiossa olevan tyylisuunnan kuvat ovat hienoja, sitä ei käy kieltäminen, mutta harmitti kuinka omasta mielestä oivaltavimmat otokset (olivat sitten omia tai muiden ottamia) eivät keränneet tykkäyksiä. Tämä yhdistettynä vielä pariin vähemmän ystävällissävyiseen keskusteluun siitä, millainen kuva on riittävän laadukas julkaistavaksi Koiravalokuvaus-ryhmässä, veivät hetkellisesti motivaation ja inspiraation. Teki hyvää erota kyseisestä ryhmästä, vaikka toisaalta olisi kiva katsella hienoja rekkukuvia ja antaa tykkäyksiä muille kaltaisilleni. Sittemmin olen todennut, että ihan sama (tosin edellä mainittuun ryhmään en ole palannut). Tykkään kokeilla uutta, mutta pidän silti tietyissä asioissa omasta tyylistäni kiinni. Haluaisin oppia kuvaamaan entistä enemmän dokumentaarisesti kuitenkin silti laatuun panostaen. Koirien kanssa keskenään liikkuminen vaan asettaa haasteita dokumentaarisuudelle – ts. kädet tuntuvat usein loppuvan kesken.

Tähän loppuun vielä kalustopäivityksestäni. Melkein 10 vuotta palvellut Nikon D5000 -runkoni pääsi tosiaan viime viikolla ansaitulle eläkkeelle. Seuraajaa arvoin kolmen mallin väliltä: Olen jo pitkään kaivannut runkoa, joka taipuisi paremmin toimintakuvaukseen. Se olisi Nikon D500:n ominta alaa, mutta toisaalta kyseessä on croppikennoinen runko ja ajatus ensimmäisestä omasta täyskennoisesta oli alkanut houkuttaa. Nikon D850 on tällä hetkellä monien mielestä markkinoiden ja jopa koko digiaikakauden paras runko. Siinä olisivat yhdistyneet erinomainen tarkennusjärjestelmä ja täyskenno, mutta totesin megapikseleitä, kokoa ja hintaa olevan vähän turhan paljon omaan käyttööni. Näinpä päädyin lopulta hieman jo vanhempaan, mutta silti edelleen hyvin kehuttuun malliin eli täyskennoiseen Nikon D750:een. Tämä ei ole äksönkuvauksessa ihan yhtä terävä peli kuin kaksi edellä mainittua, mutta pesee kuitenkin edellisen runkoni mennen tullen. Sitä paitsi suurin osa kuvistani on ollut ja tulee jatkossakin olemaan pönötyksiä luonnossa olosuhteiden pakosta (valokuvaukseen sopivien irtipitopaikkojen rajallisuus), mikä taas puhui täyskennoisen puolesta.

Täyskennon myötä oli tarpeen päivittää myös linssivalikoimaa, mikä tosin oli jo muutoinkin mielessä. Kaipasin valovoimaista zoomia ja toisaalta myös laajempaa kulmaa kuin 35 mm croppikennon nokalla, jotta pääsisin napsimaan myös maisemakuvia välillä. Valinta ei lopulta ollut vaikea, vaan sieltä kotiutui kaksi linssiä, AF-S NIKKOR 24-70mm f/2.8E ED VR ja AF-S NIKKOR 70-200mm f/2.8E FL ED VR, joilla varmasti pärjää hyvin pitkälle. Pääsi vaan yllättämään näiden koko. 70-200-millisen tiesinkin isoksi, mutta pienempikin on yllättävän kookas. Pidempää putkea en ole ehtinyt vielä testata, mutta lyhyemmän piirto on jo tehnyt vaikutuksen. 😍 Ihanaa myös, ettei tarvitse enää hylätä vähintään 2/3 kuvista pieleen menneen tarkennuksen vuoksi. En tiedä vetiko vanha runko vai 35-millinen objektiivi viimeisiään, mutta tarkennuksen kanssa alkoi olla koko ajan enenevissä määrin ongelmia. Täytyypä testata tuota 35 mm:n objektiivia tähän uuteen runkoon. Kyseessä on croppirunkoihin tarkoitettu DX-malli, mutta ne käyvät myös täyskennoihin.

Lisäksi hankin jo aiemmin kesällä vedenpitävän ja iskunkestävän Olympus Tough TG-6 -pokkarin, joka tallentaa RAW-tiedostoja. Hankinta pohjusti järkkäripäivitystä. Olen nimittäin kahlannut vähän turhankin rohkeasti vanhan järkkärini kanssa pitkin rantoja puhtaasti onneeni luottaen onneeni. Onni on ollut matkassa, mutten uskalla tai haluakaan ottaa samanlaisia riskejä tämän uuden rungon ja objektiivien kanssa. Vesillä ja veden äärellä tulee kuitenkin liikuttua paljon, joten piti sitten saada niihin olosuhteisiin sopiva väline. GoPro mulla jo olikin ja se on saanut nyt uuden elämän tuliterän akun ja muutaman lisävarusteen myötä, mutta videokuvaus on enemmän tuon heiniä. Tein viime viikolla kaupat kauan haikailemastani SUP-retkilaudasta, jonka pitäisi kotiutua ihan näinä päivinä. Sitten on varmasti luvassa taas valokuviin hieman erilaisia näkökulmia.

P.S. Kaikki tämän postauksen kuvat on otettu Nikon D750 -rungolla ja AF-S NIKKOR 24-70mm f/2.8E ED VR -objektiivilla.

Hei olen Hanna ja olin virtuaalikennelharrastaja

Ah, virtuaalikennel. Sana, joka herätti koiraihmisissä 2000-luvun alussa suuria tunteita eikä välttämättä niin positiivisessa mielessä. Monille kasvattajille se tarkoitti pahemman luokan pitkäkyntisiä: hevosten ja koirien valokuvia kähveltäviä pikkutyttöjä. Kuvien luvaton käyttö oli varsinkin virtuaalieläinharrastuksen alkuaikoina aito ja valitettava ilmiö, mitä ei missään nimessä käy kieltäminen. Toisaalta samaan aikaan virtuaaliharrastus antoi harrastajakunnalleen yllättävän paljon. Tässä yksi vuosia sitten lopettanut pitkän linjan virtuaalikoiraharrastaja, joka on halunnut avata tätä aihetta jo pidemmän aikaa.

Omasta virtuaalikoiraharrastuksestani sen verran, että olin toiminnassa mukana reilusti yli kymmenen vuoden ajan. Aloitin joskus vuosituhannen vaihteen tienoilla vihkotalleilla ja -kenneleillä siirtyen varsin nopeasti hoitamaan virtuaalihevosia. Minulla oli useampia virtuaalikenneleitä, mutta vain kaksi pitkäaikaista sellaista: Meripelastajan landseerit ja newfoundlandinkoirat sekä Saintjohnin labradorinnoutajat. Alapuolella arkistojen kätköistä löytynyt kuva muistaakseni Saintjohnin ihan ensimmäisestä versiosta. Perustin aikoinaan virtuaalisen pelastuskoirayhdistyksen ja virtuaalisen hyötykoirajärjestön, ja olin vuosien varrella mukana pyörittämässä monia muitakin kilpailuyhdistyksiä, muun muassa vesipelastusta ja lintukoirakokeita. Lisäksi hahmottelin viimeisten vuosieni aikana virtuaalikoirille periytymisjärjestelmän, jonka kohtalosta en tosin ole ihan varma.

Virtuaalieläinharrastus sai alkunsa oletettavasti 90-luvun loppupuolella. Se oli aluksi pienten lasten harrastus, jossa rakennettiin tyypillisimmin virtuaalitalleja ja -kenneleitä erilaisille kotisivuilmaispalvelimille, esim. Expage.comiin. Alkuvaiheen virtuaalitallit ja -kennelit olivat hoitoloita, joiden kotisivuilla esiteltiin hoitolan eläimet ja kuvailtiin esimerkiksi hoitolan tiloja, ympäristöä sekä henkilökuntaa ja hoitajia. Hoitajaksi pystyi hakemaan kuka tahansa ja hoitajatoiminnalle oli jokaisella hoitolalla omat ohjeensa ja sääntönsä. Tyypillisesti eläimiä hoidettiin kirjoittamalla päiväkirjaa ja jokaisesta päiväkirjamerkinnästä sai jonkinlaisia krediittejä kehittyäkseen hoitajana. Kokeneemmilla hoitajilla oli enemmän oikeuksia: he saivat hoitotarinoissaan lähteä esimerkiksi maastoon hoitohevosellaan. Hevoset ja koirat olivat suosituimpia eläimiä, mutta löytyi myös mm. jyrsijöitä, kissoja ja erilaisia kuvitteellisiä eläimiä, kuten yksisarvisia ja lohikäärmeitä. Muistan omilta alkuajoiltani, että hoitajatoimintaa pyörittäviä virtuaalitalleja oli PALJON, mutta niin oli myös hoitajiksi haluaviakin. Vapaan hoitohevosen löytäminen ei ollut aina niin helppoa.

Tässä vaiheessa tarkennettakoon, että suomalaisessa virtuaaliharrastuksessa ei ole ollut missään vaiheessa kyse esimerkiksi FurryPawsin kaltaisesta tiettyyn peliin ja sen sääntöihin sidotusta toiminnasta. Virtuaalihoitoloiden sivut rakennettiin aluksi ilmaisille kotisivupalvelimille ja myöhemmin moni harrastaja hankki itselleen webhotellin verkkotunnuksineen. Minun webhotellini ja toinen verkkotunnukseni ovat itse asiassa peräisin virtuaaliharrastusajoiltani. Hoitolan sivut ja pitkälti koko harrastamisen sai räätälöidä omannäköisekseen. Jokainen asetti itse omat tavoitteensa ja harrasti omaan tahtiinsa. Jonkinlaisia ohjenuoria oli ja ne lisääntyivät harrastuksen kehittyessä, mutta kiveen hakatut säännöt eivät kuuluneet virtuaaliharrastukseen. Harrastuksessa ei myöskään voinut hävitä samalla tavalla kuin monissa peleissä. Toiminta perustui täysin mielikuvituksen käyttöön, mutta jos johonkin peliin täytyisi verrata, niin The Sims voisi olla ehkä lähin verrokki – ei tosin sama asia sekään.

Virtuaaliharrastus kehittyi nopeasti 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Hoitajatoimintaa pyörittävät hoitolat alkoivat jäädä historiaan ja tilalle tulivat kasvatus- ja kilpailutoimintaan satsanneet virtuaalitallit ja -kennelit. Viimeistään tässä vaiheessa nousi myös kohu valokuvien luvattomasta käytöstä. Virtuaalieläimille lainailtiin siis kuvia oikeiden koira- ja hevoskasvattajien nettisivuilta lupaa kysymättä. Harrastajakunta koostui tässä vaiheessa noin 10-vuotiaista pikkutytöistä enkä ainakaan itse ollut edes kuullut tekijänoikeuksista aiemmin. Aika oli silloin toinen ja monelle aikuisellekin käsite tuntui olevan kohtalaisen vieras tuttavuus. Ilmiö oli erittäin valitettava niin oikeiden hevos- ja koiraihmisten kuin virtuaaliharrastajienkin kannalta. Kun tietoisuus tekijänoikeuksista kasvoi virtuaaliharrastajien keskuudessa, porukka alkoi ns. valvoa omiaan. Virtuaalikoiraharrastajat esimerkiksi perustivat Käräytyksen, jonka ”henkilökunta” kiersi virtuaalitallien ja -kenneleiden vieraskirjoissa ”käräyttämässä” luvattomia kuvia ja jakamassa tietoa tekijänoikeuksista. Uusia harrastajia opastettiin ahkerasti paitsi lupien kysymiseen myös luvallisten kuvien tekijänoikeuksien merkitsemiseen.

Virtuaaliharrastuksen kehittyessä jokainen eläin sai oman sivunsa, jossa esiteltiin tyypillisesti sen perustiedot (virallinen nimi, kutsumanimi, rotu, sukupuoli, kasvattaja jne.), luonne, sukutaulu, kilpailutulokset ja jälkikasvu. Eläinten kanssa alettiin kilpailla erilaisissa lajeissa. Virtuaalikoirille oli tarjolla oikeastaan kaikenlaista kilpailutoimintaa mitä nyt kuvitella voi ja enemmänkin: tokoa, agilitya, rallytokoa, pk-toimintaa, poliisikoiratoimintaa (huume-, räjähde- ja yleispoliisikoirat), pelastuskoiratoimintaa (pelastus- ja meripelastuskoirat), vepeä, hyötykoiratoimintaa (avustaja-, opas- ja kuulokoirat), ajokokeita, haukkukokeita, luolakoirakokeita, mejää, noutajien kokeita, spanielikokeita, kanakoirakokeita, paimennusta, ASCA-paimennusta, valjakkoajoa, vinttikoirakokeita, työkoirakokeita (petojahti, taakanveto, tuholaistorjunta ja voimanveto), laumanvartijakokeita, flyballia, koiratanssia, maastoesteitä ja koiraurheilua (canicroos, koirapyöräily ja koirahiihto). Harrastajat itse järjestivät kisoja toisilleen ja tulokset arvottiin arvontakoneilla. Ykköstulosten myötä koirat etenivät luokissa ja tavoitteena oli valionarvon saavuttaminen. Monien lajien liitot järjestivät vuosittain mestaruuskilpailuja omissa lajeissaan.

Virtuaalinäyttelyt olivat aivan oma lukunsa. Virtuaalinäyttelyiden tuomarit koulutettiin virtuaalisen FCI:n toimesta ja koirien arvostelu perustui valokuviin. Näyttelyitä varten koirille tarvittiinkin vähintään yksi hyvä rakennekuva, josta pystyi arvioimaan koiran rakennetta suhteessa rotumääritelmään, sillä koirat asetettiin paremmuusjärjestykseen tällä perusteella. Kun kuvien kopiointi omine lupineen ymmärrettiin luvattomaksi toiminnaksi, lupia rakennekuvien käyttöön alettiin kysellä esimerkiksi oikeilta kasvattajilta ja koiraihmiltä. Suomalaiset suhtautuivat asiaan varsin nihkeästi, joten moni kyseli kuvia ulkomaisilta kasvattajilta. Oman kokemukseni mukaan monet ulkomaiset kasvattajat olivat ensin hämmentyneitä ja sitten otettuja asiasta ja myönsivätkin lupia kuvien käyttöön. Kuvista oli kuitenkin kova kilpailu, sillä kahdella koiralla ei saanut olla samaa kuvaa samassa näyttelyssä. Moni virtuaaliharrastaja alkoi sen vuoksi itse valokuvata eläimiä oikeissa näyttelyissä, mikä sekin herätti närää kotimaisissa koira- ja hevospiireissä. Koiranäyttelyissä virtuaaliharrastajat eivät ehkä niin näkyneet, mutta hevosnäyttelyissä kävi kuuleman melkoinen vilske – itse en ole koskaan hevosnäyttelyssä ollut. Jossain vaiheessa tulivat kuvioihin mukaan myös piirretyt virtuaalieläimet, joille järjestettiin omat näyttelynsä. Muiden lajien mestaruuskilpailujen tavoin vuosittain järjestettiin myös eri maiden voittajanäyttelyitä ja Virtuaalinen vuoden näyttelykoira -kisassakin kävi kuhina.

Moni taisi hakea virtuaaliharrastuksesta kosketusta siihen, millaista oikeiden eläinten kasvattaminen voisi olla. Yhdistelmien suunnitteluun käytettiin aikaa ja eläimille haluttiin kerätä näyttöä niiden ominaisuuksista ennen ”astutuksia”. Virtuaalinen FCI antoi jalostussuosituksensa ja esimerkiksi terveyssyistä kiellettyjä väriyhdistelmiä ei tehty, vaikka virtuaalieläimistä kyse olikin. Jotkut harvat arpoivat eläimilleen terveystuloksia ja jos huono tuuri kävi, eläimen joutui jättämään jalostuskäytön ulkopuolelle. Varsinkin hevospuolella eläimiä menetettiin myös esimerkiksi laukkaurheiluonnettomuuksissa ja tallipaloissa. Jonkinlaisia periytymisjärjestelmiäkin tosiaan kehitettiin tuomaan kasvatustoimintaan lisää haastetta. Pienilukuisten rotujen kanssa joutui miettimään geenipooliasioita ja ”tuomaan” uutta verta ulkomailta – siis keksimään uusia eläimiä. Menestyneimpien virtuaalieläinten jälkikasvu oli halutumpaa kuin vähemmän menestyneiden. Niin sanotut pitkäsukuiset ja tasasukuiset eläimet olivat jossain vaiheessa arvostetumpia kuin lyhytsukuiset. Pitkäsukuisuus tarkoitti sitä, että eläimen taustalla oli useamman sukupolven verran ”oikeita” kisanneita ja tulosta niittäneitä virtuaalikoiria. Tasasukuisuudella taas tarkoitettiin sitä, että keksityt tuontikoirat eivät katkoneet pitkää sukutaulua, vaan sukutaulu oli mahdollisimman täynnä ”oikeita” virtuaalikoiria. Pennut ja varsat ”myytiin” kanssaharrastajille, jotka tosin joutuivat ensin vakuuttamaan myyjän tulevaisuudensuunnitelmilla.

Virtuaaliharrastuksen kehittyessä virtuaalitallien ja -kenneleiden sivut alkoivat muistuttaa entistä enemmän oikeiden tallien ja kenneleiden sivuja. Monet virtuaaliharrastajat olivat omatoimisesti kehittäneet taitojaan mitä tulee graafiseen suunnitteluun ja verkkosivujen rakentamiseen. Virtuaalieläinten sivuilla esiteltiin tietoja eläimistä ihan samaan tapaan kuin oikeat kasvattajat esittelivät tietoja omista eläimistään. Virtuaalieläimet rekisteröitiin keskusjärjestöihin luotuihin rekistereihin ja ne kävivät toisinaan myös laatuarvosteluissa, katselmuksissa tai jalostustarkastuksissa. Kaikki tämä johti toisinaan väärinkäsityksiin ja aiheutti lisää skismaa eläinihmisten ja virtuaaliharrastajien välillä. Virtuaaliharrastajien joukossa alettiin entistä enemmän kiinnittää huomiota siihen, että virtuaalitallin/-kennelin sivuilla tuli olla selvästi merkintä toiminnan virtuaalisuudesta. Samoin eläinten sivuilla tuli selvästi mainita, että kyse oli virtuaalisesta, keksitystä eläimestä. Moni jakoi tämän tiedon vähintään kahdella kielellä, suomeksi ja englanniksi. Lisäksi ainakin virtuaalikoiraharrastajien keskuudessa oltiin tarkkoja siitä, että virtuaalikenneleillä ei käytetty oikeilla kasvattajilla käytössä olevia kennelnimiä. Virtuaalikenneliä perustaessa varmistettiin Kennelliiton ja FCI:n listoilta, ettei suunniteltu nimi ollut käytössä kenelläkään reaalimaailmassa.

Virtuaaliharrastuksen kehitys tapahtui rinnakkain harrastajakunnan ikääntymisen kanssa. Uskallan väittää, että virtuaaliharrastukseni loppuaikoina harrastajien keski-ikä oli selvästi lähempänä 20 vuotta, kun aloittaessani se oli ollut lähempänä 10 vuotta. Kuten jo edellä totesinkin, virtuaaliharrastajien keskuudesta alkoi löytyä paljon taitoa mitä tulee verkkosivujen rakenteluun. Minäkin olin joskus kohtalaisissa määrin itseoppinut, mutta taidot ovat sittemmin ruostuneet ja olen pudonnut kehityksen kärryiltä. Erilaiset rekisterit, kilpailutoiminta yms. pyörivät aluksi täysin manuaalisesti käsivoimin, mutta harrastajien ikääntyessä mukaan tulivat erilaiset tietokannat, tai mikä sitten oikea termi onkaan, jotka helpottivat ylläpitäjien urakkaa. Uskallan väittää, että virtuaaliharrastus vaikutti useammallakin ihmisellä esimerkiksi ammatinvalintaan: tiedän, että harrastajia päätyi muun muassa tietotekniikan ja graafisen suunnittelun pariin.

Kuulun itse niiden ihmisten joukkoon, joiden valokuvaus- ja kuvankäsittelyharrastus alkoi virtuaalikenneleiden myötä. Adobe Photoshopin hankin aikoinaan suunnitellakseni grafiikkaa virtuaalikenneleilleni. Kuvasin jonkin verran myös näyttelyissä koiria virtuaaliharrastusta silmällä pitäen, mutta en lopulta käyttänyt kovinkaan paljon ottamiani kuvia virtuaalikoirillani. Tarkoitukseni oli aikoinaan siirtyä siihen, mutta sain heti kättelyssä yhdessä kuvassa esiintyneen koiran omistajan niskaani kuin yleisen syyttäjän. En oikein tänäkään päivänä ymmärrä tätä hyökkäystä. Olin itse ottanut kyseisen kuvan koiranäyttelyssä, ihmisiä ei ollut tunnistettavissa ja koirakin seisoi edustavasti. Olisin kyllä silti poistanut kuvan nätimmälläkin pyynnöllä. Nuori Hanna säikähti rähjäystä toden teolla. 😅 Jos nuoria moititaan käytöstavattomiksi, niin kyllä ne aikuisetkin osaa varsinkin netissä. Kuvalupakyselyitä maailmalle lähettäessä joutui käyttämään englannin kieltä. Mie esimerkiksi päädyin vaihtamaan erään pohjoisamerikkalaisen newfoundlandinkoirakasvattajan kanssa useammankin viestin koirista ihan vaan siksi, että molempia kiinnosti sama rotu. Hän lähetti jonain vuonna jopa joulukortin koiristaan minulle.

Virtuaaliharrastus myös kehitti ja ylläpiti kirjoitustaitoa ja mielikuvitusta. Virallisten nimien keksiminen virtuaalikoirille ja varsinkin pentueille oli hirmuhauskaa. Itse tykkäsin myös valtavasti pohtia tekstimuodossa virtuaalisia kasvatusperiaatteitani ja minun virtuaalikenneleilläni oli usein myös pitkät kuvaukset kennelin ympäristöstä ja rakennuksista valokuvineen. Omat virtuaalikennelini tuppasivat sijaitsemaan rannikolla vanhassa majakassa. 😁 Kirjoittelinpa jossain vaiheessa myös yleisesti blogia virtuaalikoiramaailmasta. Tosin omien harrastusvuosieni loppupuolella kaikenlaisten tekstien määrä varsinkin virtuaalikenneleissä valitettavasti romahti, kun toiminta keskittyi koirien kilpailuttamiseen ja pennuttamiseen. Tallipuolella sen sijaan arvostettiin ainakin silloin vielä pitkiä luonnekuvauksia ja esimerkiksi valmennuspäiväkirjoja.

Ainakin virtuaalikoiraharrastajien ydin oli melko tiivis joukko. Meillä oli oma keskustelupalstamme, jossa puitiin sekä virtuaalimaailman että reaalimaailman tapahtumia. Osa meistä haaveili vielä omasta koirasta, joku ei voinut ottaa koiraa ollenkaan allergian vuoksi ja toisilla oli nelijalkaisia oikeassa elämässä useampia. Opin todella paljon koirista nimenomaan kanssaharrastajilta, jotka keskusteluissa pistivät kyseenalaistamaan omia käsityksiä ja etsimään lisää tietoa. Perinteinen johtajuusajattelu vaihtui koiria käsittelevän tieteellisen materiaalin kahlaamiseen. Selvisi, että näkyvästi esillä oleva Pedigree ei olekaan parasta ruokaa koirille. Pisti miettimään, etteivät lyttykuono tai ruttuinen nahka ole ehkä sittenkään kovin suloisia ominaisuuksia koiralla. Jokusen kanssaharrastajan olen vuosien varrella päässyt tapaamaan kasvotustenkin. Virtuaalikoirailijoiden miitti Messarin yhteydessä oli aikoinaan varsin perinteinen tapahtuma, joskin itse en tainnut koskaan osallistua. Jonkun luona on tullut joskus istuttua iltaa ja koiratreffeillä on käyty muutamaankin otteeseen. Noilta ajoilta jääneitä tuttuja pyörii edelleen somessani paljon.

Tänä päivänä virtuaalieläinharrastus sinnittelee käsittääkseni aika pienellä joukolla. Jo minun aikanani näkyi selvästi se, että harrastajat alkoivat ikääntyä eikä uusia harrastajia enää tullut samaan tahtiin. Mitä olen oman ikäluokkani eläinihmisten kanssa keskustellut, niin monet ovat tietoisia takavuosien virtuaalieläinharrastuksesta ja yllättävän moni on sitä jossain vaiheessa myös kokeillut. Kyseessä oli selvästi aikansa ilmiö, joka alkaa vissiin olla vähän liian vanhanaikainen ja vaivalloinen tämän päivän maailmassa. Oli mielenkiintoista saada seurata tämän harrastuksen kehityskaarta sieltä Expage-hoitoloista sittemmin huippuunsa hiottuihin virtuaalimaailman kattojärjestöihin asti. Omista koiristani ottamiani kuvia olisin tänä päivänä valmis luovuttamaan virtuaalikoirien käyttöön, jos niitä joku kysyisi. Tosin sillä edellytyksellä, että lupa tosiaan kysyttäisiin ja kuvien yhteyteen olisi merkittävä selvästi paitsi minun nimeni myös tieto siitä, että kyseessä on kyseessä on virtuaalikoira eivätkä teksteissä esitetyt tiedot liity mitenkään kuvissa esiintyvään oikeaan koiraan – viimeksi mainittu kahdella kielellä.

Linkkejä virtuaalimaailmaan

Virtuaalinen eläintenhoito – Wikipedia-artikkeli virtuaaliharrastuksesta
Virtual Fédération Cynologique International (VFCI) – virtuaalikoiramaailman kattojärjestö
Virtuaalimaailman Kennelliitto (vMKL) – toinen virtuaalikoiramaailman kattojärjestö
Virtuaalinen Ratsastajainliitto (VRL) – virtuaalihevosmaailman kattojärjestö
Käräytys – virtuaaliharrastajien kokoama tietopaketti tekijänoikeuksista